Keskustelu

TuomasA

21.9.2020

Ranskalaisen uuden romaanin tärkeisiin nimiin kuuluvan Nathalie Sarrauten proosa on täynnä pinnan alla värähteleviä jännitteitä. Tunnistettavaksi sen tekee kolmen pisteen toistuva käyttö; ajatukset hakevat suuntaansa, niiden liikkeet pyritään tuomaan esiin huomaamattomimpia värähdyksiä myöten. Lauseiden rytmi on lähellä täydellistä. Juonen tasolla ei tapahdu paljoa: enonsa perheen luona asuva nuori mies tutkii perhettä ajoittain julmallakin katseella, joka näyttää ihmisten väliset suhteet pelinä, ja merkittäväksi käänteeksi muodostuu enon asuntokauppa perheystävä Martereaun kanssa. Sarrautessa on jotain erityistä … tekee vain mieli kulkea hänen kielensä mukana … nauttia rytmistä … soljua ja katsoa, miten psyykkeen langat yhdistyvät … miten ne purkautuvat … Tämä sopii uudestaan luettavaksi ja tutkittavaksi.

”en pääse heistä eroon, en pysty lähtemään pakoon … olen heissä kiinni kuin liimassa, pääsemättömissä, sairas, niin minä heille huutaisin – –” (s. 18)

”Toisten reaktiot, niin odottamattomilta kuin ne joskus vaikuttavatkin, eivät todella tule meille yllätyksenä. Sellaista reaktiota ei olekaan, joka ei jo aikaisemmin olisi esiintynyt luonnonasteella, jota jo emme olisi vaistonneet tunnustamatta sitä itsellemmekään.” (s. 130)