Keskustelu

TuomasA

13.3.2019

Romaani, joka on ryöpytys, vuodatus, vyöry, paasaus, ja ennen kaikkea musiikillinen. Se on kertojan tajunnanvirtaa, ajatusten koski, jossa pohjan muodot ja vastaan tulevat kivet aiheuttavat pyörteitä ja vellontaa. Thomas Bernhard (1931–1989) on Itävallan moderni klassikko, jonka vuonna 1984 alkujaan ilmestynyt Hakkuu : muuan mielenkuohu aiheutti skandaalin Wienin taidepiireissä. Katkera, myrkkyä sylkevä teos oli helposti luettavissa avainromaanina. Suoraviivaisesta omaelämäkerrallisuudesta kirjaa kuljettaa poispäin kuitenkin rakenne, sen toisteinen ja kiertävä proosa, joka hengittää kuin näyttämöesitys ja soi kuin klassinen musiikki.

Kertoja havainnoi tapahtumia, muiden sanomisia ja omia tuntemuksiaan kutsuilla, joihin on suostunut tulemaan, vaikka itse sitä ihmetteleekin, koska ei ole ollut järjestäjäpariskunnan kanssa tekemisissä pariinkymmeneen vuoteen. Hänen toinen ystävänsä on tehnyt juuri itsemurhan. Kertoja ei säästele sanojaan kuvatessaan sitä, millaisia kutsujen vieraat, Wienin taidepiirien Ihmiset, ovat: kauheita, kammottavia, vastenmielisiä, mauttomia, törkeitä. He pyrkivät olemaan "taiteellisia" sen sijaan että olisivat taiteilijoita.

Kertoja istuu laiskanlinnassa sivulle 110 asti, sitten siirrytään syömään ja lopuksi lähdetään kotiin. Teksti etenee ilman kappalejakoja tai lukuja, rytmiin täytyy vain tempautua ja antaa sen johdattaa. Päässä kiertävien, itsensä ympäri vellovien ajatusten kehät luovat kirjalle tyylin, joka kohoaa lopulta tekstin itsensä yli. Tässäkin inho paljastaa enemmän inhoajasta kuin inhon kohteista. Hakkuu oli ensimmäinen lukemani teos Bernhardilta, mutta ei varmasti jää viimeiseksi. Komeasta suomennoksesta vastanneen Tarja Roinilan jälkisanat valottavat kiinnostavasti teosta ja kirjailijan elämää.

"Kutsu on Joanan syytä, ajattelin, hän aiheutti tämän oikosulun, kuolleella on tämä vastenmielinen kohtalonisku tunnollaan, minä ajattelin, ja samalla ajattelin, kuinka mieletön ajatus se oli, mutta ajattelin sen yhä uudestaan, yhä uudelleen minä ajattelin tuon mielettömän ajatuksen – –" (s. 52)