Keskustelu

TuomasA

21.1.2021

Viime vuoden lopulla huomasin väsyneeni miehisyysteemaan. Olin piehtaroinut siinä tarpeeksi, lukenut, kirjoittanut, käsitellyt ja läpikäynyt. Piti ottaa aikalisä, ja lykkäsin tämän runokokoelman lukemista pitkään. Nyt alan olla taas valmis aiheen pariin. Miehen kuolema -teoksessa on useita hienoja säkeitä, ajatuksia jotka liikauttavat, kauniita yksityiskohtia ja tunteisiin uppoutumista. Ajoittain on myös selittävyyttä, pointin alleviivauksia joista en niin välitä. Tämä voi liittyä käännösprosessiin (Koskela kääntää runonsa myös espanjaksi ja työstää niitä kahdella kielellä), jonka vaikutusta saattaa olla että runoista on paikoin tullut vuolassanaisempia, ja suomalaisessa runoudessa yleisesti ihanteena olevaan minimalismiin ja niukkuuteen tottuneena lukijana tyyli näyttäytyy minulle liiallisena. Kirjassa on paljon hyvää ja pitempään pyörittelemisen arvoista. Osaa säkeistä en onnistu tavoittamaan, ne jäävät etäisyyden päähän. Se saattaa olla kiinni lukemisen ajankohdastakin.

”Villeinä / meistä kuohuisi vaahto, / tunteet / eivät satuttaisi.” (s. 10)

”Et halua koskettaa enää. / Se tuntuu hauleina mahassa, viiltoina kyljessä. / Irronneina sulkina, naarmuina / vereslihassa.” (s. 22)

”Sinusta puhutaan jossakin hallitusti. / Et kuule varsinaisia sanoja, / tunnet kutinan korvissa.” (s. 40)