Tekstuaalisen voimauttamon rakentaja – Rita Dahlin haastattelu

Vuonna 2004 kokoelmalla Kun luulet olevasi yksin (Loki-kirjat) debytoinut Rita Dahl (s. 1971) on tähän mennessä julkaissut neljä runokokoelmaa (Ankkurin tänä vuonna julkaisema Aiheita van Goghin korvasta on luettavissa myös verkossa), Portugalia käsittelevän matkakirjan Tuhansien portaiden lumo (Avain 2007), tietokirjoja, artikkeleita sekä käännöksiä. Uusin käännös on Kivenheittopeli (Palladium Kirjat 2009), kokoelma portugalilaisen Alberto Pimentan 1970-luvun runoja. Suomessa vähemmän tunnettuun Pimentaan voi tutustua tarkemmin Dahlin Arjentola-blogissa julkaistussa Kivenheittopeli-kokoelman esipuheessa.

Viikon kirjailija –haastattelussa Rita Dahl valottaa kahden erilaisen kokoelmansa, Aforismien aika (PoEsia 2007) ja Elämää Lagoksessa (ntamo 2008),taustoja ja teemoja.

Lämmin kiitos Ritalle haastattelusta!

Miksi runo?

Runo on vain yksi ilmaisuväline muiden joukossa, ei mikään itseisarvo; runo siksi, että runot ovat alkaneet tulla luonnostaan, pakottamatta. Toivoisin, että havainnoisin maailmaa osin poeettisesti: vähän eri näkökulmista kuin on totuttu ja kuvia käyttäen. Toiveeni on kuitenkin kirjoittaa mahdollisimman monipuolisesti eri lajeja ja tähän mennessä olen julkaissut myös tietokirjoja, journalistista tekstiä ja kehittelyssä on esseitä, proosaa ja muuta vielä muotoaan hakevaa tekstiä. Pöytälaatikkoni on varsin tuhdissa kunnossa. Siellä riittää tavaraa purettavaksi. Joskus tuntuu, että ideoita on enemmän kuin päitä ja käsiä niiden toteuttamiseen.

Aforismien aika oli uusi askel tuotannossasi. Mistä se lähti liikkeelle?

Aforismien aika poikkesi hyvin paljon edeltäjästään. Esikoiskokoelmassani Kun luulet olevasi yksin runoilija kysyy perustavanlaatuisia kysymyksiä: mikä on minä, missä hän sijaitsee, mikä on minän suhde toisiin. Kyselyn tapa on modernistisen keskeislyyrinen. Aforismien aika on luonteeltaan postmoderni ja lähtökohdiltaan demokraattinen teos. Kirjan demokraattisuus merkitsee ensinnäkin sitä, että suurin osa teoksen kielimateriaalista on peräisin verkon uumenista. Kirjassa käytetään kansan, viranomaisten, tutkijoiden ja muiden erikoisalojen ”asiantuntijoiden” kieltä. Mitään rekisteriä ei unohdeta; kokoelman demokraattisuutta on sekin, että ennen ”äänettömät” ja ”vallattomat” päästetään myös ääneen. Näin runous antaa äänen muuten äänettömille eli toimii eräänlaisena ”tekstuaalisena voimauttamona” ellei peräti epätavallisena sosiaalipoliittisena välineenä. Vaikka sosiaaliturvaa leikattaisiinkin, kirjallisuuden tervehdyttävä voima pysyy entisenlaisena. Se ei kapene, kuihdu tai katoa kokonaan, kuten sosiaaliturva saattaa tehdä.

Aforismien ajan nimirunoelma vie 108-sivuisesta kirjasta 80 sivua. Runoelmassa vaihtuvat jatkuvasti rekisterit, puhujat ja puheasennot. Puhujia on yhtä paljon kuin maailmassa ihmisiä: toisiin ihmisiin pettyneitä, työttömiä, tietoteknisen kehityksen uhreja, aforismien kannattajia ja vastustajia, avant- ja anti-moderneja virkamiehiä, psyykkisesti tai fyysisesti sairaita, köyhiä, rikkaita, sivistyneitä, sivistymättömiä, kulttuuria rakastavia ja sitä vihaavia, ruokavaliostaan hyvin ja huonosti huolehtivia, peli-, alkoholi-, lääkeongelmaisia ja -ongelmattomia, globalisaation kiihkeästä kelkasta pudonneita ja harvemmin siinä pysyneitä, muuten tyytymättömiä tai tyytyväisiä, pakko-oireisia ja -oireettomia, kapitalisteja ja sosialisteja, aktivisteja ja omakotitalossa asuvia konservatiiveja SDP:n kannattajia. Nimirunoelma ei etene aina tarinallisen jouhevasti ja yhtenäistä maailmankuvaa muodostaen, vaan säkeet poukkoilevat yhdestä miellejohteesta toiseen melkein yhtä skitsofreenisesti kuten audiovisuaalisen kulttuurin tuotokset. Runoelman muodon ja sisällön avulla pyritään luomaan todenvastaavuusefekti kuvitellun ja reaalitodellisuuden välille.

Aforismien ajan poetiikka?

Runoelman poetiikka on eräänlaista audiovisuaalisen ajan kubismia, jossa ”ylevä” ja ”alhainen” materiaali ovat yhtä merkittävässä roolissa internetajan uuden keksinnön Flarf-runouden tapaan. (Tämä ”alhaisen” materiaalin käyttäminen runoudessa ei sinänsä ole lainkaan uusi asia: muun muassa Villon ja myöhemmin ranskalaiset symbolistit Baudelaire ja Rimbaud hyödynsivät kaduilta ja kaupungista löytämäänsä runoissaan. Tosin Flarfissa käytetty materiaali, muun muassa teinien irc-kieli, on täysin omanlainen kielimaailmansa.) Runoelmassa ristivalotuksen kohteena on uusliberalistinen maailma, jossa ihmissuhteista, kirjallisuudesta ja taiteesta on tullut kauppatavaraa. Uusi globaali yhteiskuntajärjestelmä on synnyttänyt sivutuotteenaan monenlaisia vaivoja ja ongelmia, jotka myös vilahtelevat runoelmassa. Runoelma itsessään on tämän ”anomaalisen tilan” kokonaisvaltainen kuvausyritys. Uusliberalistisen maailman pirstoutuneisuutta tavoitellessaan runo liikkuu valtakunnansaleista huoneista yksityisimpiin. Ruumiinavaus tehdään sekä vertikaalisesti että horisontaalisesti yksityisen ja yhteisen perheen osalta; yhteiskuntaruumis halkaistaan päästä varpaisiin.

Merkitys on liikkeessä runoelmassa, ei koskaan sama: ”Kenties aforismien aika on sittenkin tullut / eikä suruttomalle saattohoidolle ole tarvetta, / tai runoilija on lakannut piittaamasta omasta kuvastaan. // Pilviin tuijottelu on tarpeen, myös / taivaan putoaminen katsojan päähän.” Sitaatissa tiivistyy kirjan poetiikka, joka on puhtaan jälkimoderni. Runoilija ei ole enää lampeen tuijottava Narkissos, peili on rikottu täydellisesti, ja taivaskin pudotetaan katsojan päähän. Itseriittoisuuden sijaan on tullut monimuotoinen ja alati muuttuva maailma, jossa järjestyneen maailman kaikki elementit ovat siirtyneet pois paikoiltaan. Korkealyyriset kuvitelmat ovat kaatuneet romahtaen alas, kuten antiikin temppelin rauniot. Taivas ei ole enää palvonnan kohde, vaan yksi tasaveroinen maiseman osa, joka voi sijaita yhtä hyvin alhaalla kuin ylhäällä. Puhujakaan ei ole yksi, vaan moni ja maiseman mukaan muuttuva.

En tehnyt Janne Nummelan tapaan metodista runoa, vaan käytin Leevi Lehdon runogeneraattoria - ja omaa päätäni hyvin epämetodisesti ja -ortodoksisesti. Vain alkuhakusanat olivat selvillä runoelman tekoon ryhtyessäni, muihin ajauduin hedelmällisesti. Uusi hakusana saattoi tulla edellisen pätkän lopusta tai keksin sen kokonaan itse.

Kuten kokoelman nimikin viittaa ironisesti, nostalgia, perinteet ja ihmisten välinen vuorovaikutus - oikein- ja väärinymmärrykset - kantavat maailmaa vielä ja onneksemme. Kokonaan ei sähkökatkos ole vielä vallannut tilaa. Kone oli väline, jolla sain "tajunnan auki". Kun yksilötajunta aukeaa, sen läpi voivat virrata kaikki kollektiiviset tajunnat. Hakukone aiheutti minulle tällaisen hedelmällisen aivotärähdyksen.

Kokoelmasi Elämää Lagoksessa nimiosan laajoissa proosarunoissa kuvaat elämää yhdessä maailman suurimmissa kaupungeissa länsimaisen ihmisen näkökulmasta. Miten päädyit valitsemaan Lagosin ja miten valinta vaikutti kokoelman rakentumiseen?

Osallistuin Lagos Book and Art -kirjallisuusfestivaalille syyskuussa 2006. Festivaalin pääorganisoija oli The Guardianin Nigerian-version kulttuuritoimittaja, ja lehti julkaisi myös englanniksi runojani. Lagosin (huomaa taivutus, joka on tahallisesti "väärin" kokoelmani nimessä, viitaten siten kokoelman pitkiin proosarunoihin, joissa annetaan kielen viedä runoilijaa) kiihkeä elämänrytmi tuntui Suomen "verkkaisuuteen" nähden lähes hektiseltä. Lagosissa kadulla juoksee kaikenlaisia myyjiä ansaitsemassa elantoaan, autot kulkevat vilkkaasti, jos pystyvät, ja raha ja tavara vaihtavat omistajaa lennossa ikkunasta. Tavaroista syntyy roskia, jotka heitetään kadulle, ja ne aiheuttavat ekologisia ongelmia, jotka ovat Lagosissa näkyvillä; länsimaissa ongelmat on yritetty lakaista maton alle.

Loppujen lopuksi yritin kai osoittaa, kuinka samankaltaisia ilomme ja ongelmamme ovat: raha, sen tekemisen vaikeus ja siitä seuraavat monenlaiset ongelmat, mutta myös ihmiselämän iloisemmat puolet: tunteet, spontaani ajatuksenjuoksu. Tietysti runoissa on esillä vakavammat sosiaalisen omantunnon kysymykset, kuten edelleen läsnäoleva länsi- ja kehitysmaiden kolonialistinen riippuvuussuhde, jossa yhdet ovat työvoiman ja luonnonvarojen riistäjiä ja hyödyntäjiä, toiset voimattomia oman elämänsä sivustakatsojia. Runojen yleistunnelma on aika toivoton, tämä edellämainittu valta-asetelma, maailman tila ja suunta tuntuvat olevan mahdottomia muuttaa.

Yhteiskunnallisuus tuli pitkiin proosarunoihin siis luonnostaan, samoin haukkova, hengästyttävä rytmi, joka toivottavasti muistuttaa sitä hengästystä, jonka koin itse Lagosin kaduilla. Yhteiskunnallisuus näissä runoissa merkitsee ensinnäkin globaalin markkinatalouden ehtojen ja lieveilmiöiden läpikäymistä runon keinoin, konkreettisten tai abstraktimpien kuvien ja myös ajatusten yhdistelmän avulla. Kuvat liukuvat toisiinsa, myös lauserakenteet alkavat muuttua välillä jopa epänormatiivisiksi. Runon muoto myötäilee samalla kokemuksen muotoa tai muodottomuutta. Sisältö liukuu pois vakiintuneista länsimaisista dikotomioista ja on silti edelleen jotenkin niissä kiinni. Kaikki sopii aiheeksi, runoissa myös ihmetellään uutta ympäristöä, johon kokijat joutuvat.. Käytetyt kuvat ovat välillä kulttuurikohtaisia, mutta silti yllättävän universaaleja.

Olen yrittänyt hyödyntää siirtymiä esimerkiksi Autio maa -runossa. Runo kertoo ”aution maan” täyttävistä vaeltajista ja siinä sekoittuvat lauseopin eri kategoriat. Subjekti ja objekti voivat vaihtaa paikkaa tai toimia kummassakin asemassa samaan aikaan: ”Autio maa, täyttyy aina uudelleen toiveikkaista / vaeltajista, maanosista, maista joiden leveitä / selkiä metsästäjät askeltavat afrikat, euroopat, / aasiat, amerikat, kulkevat suurilla saappailla läpi kuin halkaistun maankuoren historian, sodan, / rauhan, konfliktin ja metsän…” Lauseopillisten kategorioiden sekoittaminen tai sijoittaminen toistensa päälle on antikolonialistinen ele, joka muuttaa tekijän ja tekemisen kohteena olevan paikkoja. Tämä sopii erityisesti maailmanlaajuisesta henkisestä autioitumisesta kertovaan runoon. (Tematiikka ei ole mitenkään uusi, vaan tuttu jo esimerkiksi T.S. Eliotin laajoista länsimaisen psyyken analyyseista.) Kategorioiden sekoittaminen alkaa sujua varsin luonnollisesti henkilöltä, joka on vuosien varrella ollut tekemisissä useiden eri vieraiden kielten kanssa. Tällä on seurauksensa äidinkielelle, jonka muutoksia voi luontevasti hyödyntää jopa poliittisissa runoissa.
- Tuija Lassila -

Viimeksi päivitetty 8.11.2010
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 23.11.2011