Alma

Koreess' kartanossa Alma kasvoi,
kauniiks' immeks' yleni,
isä oli hänell' armas, lempee,
äitin hellän Kalma vei.

Ei hän tiennyt, miten ompi vaipuu
emon oman helmahan;
emo vieras häntä kasvatteli
kädell' kiivaall', ankarall'.

Toki leppeytt' ja lempee täynnä
loisti Alman katsanto,
mutta hymy synkee, murheellinen
väikkyi hänen huulillans.

Tyyni oli hän kuin pohjan valo
vuorten kiireill' kesä-yöss',
lempeä kuin lehdikköinen saari,
kosk' on myrsky vaijennut.

Riensi viheljäinen immen luoksi,
avun, turvan aina sai,
lohdutuksen murheellinen mieli,
armon aina rikkoja.

Metsän huminassa käyskelevi
alat', impi unelmiss',
katsahdellen silmäll' riutuvalla
sineyteen korkuuden.

Mitä mietiskelee kelmee neito,
uneksuen laaksossa?
Miksi riutuen hän katsahtelee
sineyteen korkuuden?

Eipä pääsnyt täällä kenkään käymään
sydämmensä kammioon,
sieltä virtasi vaan lemmen liekki
taivaallisest' säteillen.

Pian toki Kalman kylmä tuuli
liekin tämän sammutti.
Kuolon syliin tyttö kaunis nukkui,
niinkuin päivä läntehen.

Nuoret neidot, kasvinkumppaninsa,
hänen kääreit liinoihin,
koristelit arkkuns kukkasilla;
Tuonen tupaan vietiin hän.

Kirkas oli pyhäpäivän taivas,
kirkas päivä heluntain.
Metsä humisi ja linnut lauloi,
koska impi vietiin pois.

Tuli kalmistosta murhejoukko,
eipä impi tullutkaan,
silloin naiset nuoret itkuun päätyi,
ettei tullut ystäväns.

Murehtivat nuoret, niinmyös vanhat,
kauan häntä kaivattiin;
muistellessa kadonnutta haamuu
kyynel juoksi virtana.

Mutta ihana on murhe tämä,
sointoon taivasten se vie,
läpi kyynelsateen lempeest' paistaa
toivon päivä armahin.