Hietala, Nelli
Kuvatiedoston lataaminen
Photograph information
Kuvaaja: Heikki Halme, Karisto
Elämäkertatietoa
Palkinnot:
Kunniamaininta (sijat 4 - 6) J. H. Erkon kirjoituskilpailussa 2008. Novellikokoelma Lintujen käytännöllisyydestä sai Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2011. Vuonna 2014 ilmestynyt Käsipohjaa oli ehdolla Tiiliskivi-palkinnon saajaksi ja nuortenromaani Miia Martikaisen kärsimysviikko Topelius-palkinnon saajaksi.
Harrastus puutarhanhoito.
"Kirjoittaminen on minulle jonkinlainen ajattelun jatke. Parhaimmillaan se pitää minut tyytyväisenä, yhteydessä itseeni ja ajatuksiini. Pahimmillaan se on teennäistä ja tahmaista puurtamista. Olen kirjoittanut niin kauan etten usko, että voisin enää olla kirjoittamatta. Olen aina ollut kiinnostunut monenlaisista ihmisistä. Fiktion kaavussa on mahdollista astua omasta elämästä poikkeaviin tarinoihin, toisiin henkilöhistorioihin, persoonallisuuksiin, toiminnan motiiveihin. Uskon, että fiktion, taiteen, avulla on mahodollista ymmärtää ihmisiä tavoilla ja tasoilla joita tiede ei koskaan tavoita. Minulle kirjoittaminen onkin eräänlaista pyrkimystä yrittää ymmärtää itseä, ihmisiä, maailmaa. Se on kunnianhimoinen tavoite nähdä aina vain tarkemmin, ymmärtää aina vain syvemmin. Välillä on kuitenkin hyvä tehdä myös jotakin konkreettisempaa, istuttaa vaikka yrttejä, kuokkia kasvimaata."
Kunniamaininta (sijat 4 - 6) J. H. Erkon kirjoituskilpailussa 2008. Novellikokoelma Lintujen käytännöllisyydestä sai Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2011. Vuonna 2014 ilmestynyt Käsipohjaa oli ehdolla Tiiliskivi-palkinnon saajaksi ja nuortenromaani Miia Martikaisen kärsimysviikko Topelius-palkinnon saajaksi.
Harrastus puutarhanhoito.
"Kirjoittaminen on minulle jonkinlainen ajattelun jatke. Parhaimmillaan se pitää minut tyytyväisenä, yhteydessä itseeni ja ajatuksiini. Pahimmillaan se on teennäistä ja tahmaista puurtamista. Olen kirjoittanut niin kauan etten usko, että voisin enää olla kirjoittamatta. Olen aina ollut kiinnostunut monenlaisista ihmisistä. Fiktion kaavussa on mahdollista astua omasta elämästä poikkeaviin tarinoihin, toisiin henkilöhistorioihin, persoonallisuuksiin, toiminnan motiiveihin. Uskon, että fiktion, taiteen, avulla on mahodollista ymmärtää ihmisiä tavoilla ja tasoilla joita tiede ei koskaan tavoita. Minulle kirjoittaminen onkin eräänlaista pyrkimystä yrittää ymmärtää itseä, ihmisiä, maailmaa. Se on kunnianhimoinen tavoite nähdä aina vain tarkemmin, ymmärtää aina vain syvemmin. Välillä on kuitenkin hyvä tehdä myös jotakin konkreettisempaa, istuttaa vaikka yrttejä, kuokkia kasvimaata."
Tekstinäyte
En tiennyt kuinka kauan tulisin viipymään täällä, mutta minulla oli tunne, etten voinut enää toimia huolettomuudella, joka tavallisesti leimaa vieraalle paikkakunnalle saapuvan matkailijan käytöstä. En voinut enää heitellä karamellipapereita tienpientareelle ajatellen, ettei roskaamani maisema ole omani tai että muutaman viikon kuluttua en tule koskaan enää tapaamaan näitä ihmisiä. Ulkopuolisuuden tunnetta seurasivat usein kuvitelmat vapaudesta ja riippumattomuudesta. Eelin kuolema vaikutti kuitenkin sitoneen minut tähän naurettavaan pieneen kylään tavalla, joka oli minulle vieras. Eelin myötä minulle oli muovautunut osa tapahtumaketjussa, kylän historiassa, ja ensimmäistä kertaa vuosiin tunsin olevani muutakin kuin pelkkä turisti.
Uuteen kaupunkiin saapuessani panin tavallisesti ensimmäisenä merkille ne asiat, jotka olivat minulle tuttuja. Pidin tavaratalojen liukuportaista, metroista ja pikaruokaloista, koska ne olivat samanlaisia kaikkialla. Kiinnyin infopisteiden selkeisiin karttoihin, ravintolaketjujen logoihin ja asemarakennusten kahviautomaatteihin kuin kotikadun vinoksi kasvaneeseen koivuun tai naapurin ränsistyneeseen koirankoppiin. Marssiessani sisään jälleen yhteen leikkaussalin tavoin valaistuun hampurilaisbaariin, jossa työntekijöillä oli yhtenevät univormut ja joiden ruokalistat toistuivat toistensa kaltaisina paikkakunnasta riippumatta, minut valtasi kotiinpalaajan rentoutunut riemu.
Nyt kun olin tahtomattani ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kiinni jossakin muussa, en tiennyt kuinka suhtautua tapahtuneeseen.
Meri paiskautui matalaan rantaan säännöllisinä, aivastusta muistuttavina kohahduksina, aurinko räpytteli taivaalla ja kostea ilma oli niin paksu, että siitä olisi voinut haukata paloja. Katselin ympärilleni suojaten kädellä silmiä tuulelta, joka päättämättömänä puhalsi vuorotellen joka suunnasta.
Vuoren paikalla oli hieman karkeampaa soraa kuin muualla rannalla, siellä täällä näkyi pieniä kalliolänttejä. Katsoin karttaa vielä kerran, kiersin sitten vuoren ympäri ja piirsin rantaan ajautuneella kepillä sen ulkoreunan ääriviivat hiekkaan. Se oli suurempi kuin olin ajatellutkaan.
Mittasin matkan vuoren reunasta vastakkaiseen reunaan lankaa apuna käyttäen. Sitten tein saman toiselta puolelta niin, että sain selville missä vuoren keskikohta oli suunnilleen ollut. Hiukan merkitsemästäni kohdasta oikealle oli pieni kolo, kuin istutuskuoppa. Puristin kädessä lämmennyttä punaista kiveä tiukasti, sitten työnsin sen kuoppaan.
39 astetta luoteeseen (Nemo 2009) s. 106-107
Uuteen kaupunkiin saapuessani panin tavallisesti ensimmäisenä merkille ne asiat, jotka olivat minulle tuttuja. Pidin tavaratalojen liukuportaista, metroista ja pikaruokaloista, koska ne olivat samanlaisia kaikkialla. Kiinnyin infopisteiden selkeisiin karttoihin, ravintolaketjujen logoihin ja asemarakennusten kahviautomaatteihin kuin kotikadun vinoksi kasvaneeseen koivuun tai naapurin ränsistyneeseen koirankoppiin. Marssiessani sisään jälleen yhteen leikkaussalin tavoin valaistuun hampurilaisbaariin, jossa työntekijöillä oli yhtenevät univormut ja joiden ruokalistat toistuivat toistensa kaltaisina paikkakunnasta riippumatta, minut valtasi kotiinpalaajan rentoutunut riemu.
Nyt kun olin tahtomattani ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kiinni jossakin muussa, en tiennyt kuinka suhtautua tapahtuneeseen.
Meri paiskautui matalaan rantaan säännöllisinä, aivastusta muistuttavina kohahduksina, aurinko räpytteli taivaalla ja kostea ilma oli niin paksu, että siitä olisi voinut haukata paloja. Katselin ympärilleni suojaten kädellä silmiä tuulelta, joka päättämättömänä puhalsi vuorotellen joka suunnasta.
Vuoren paikalla oli hieman karkeampaa soraa kuin muualla rannalla, siellä täällä näkyi pieniä kalliolänttejä. Katsoin karttaa vielä kerran, kiersin sitten vuoren ympäri ja piirsin rantaan ajautuneella kepillä sen ulkoreunan ääriviivat hiekkaan. Se oli suurempi kuin olin ajatellutkaan.
Mittasin matkan vuoren reunasta vastakkaiseen reunaan lankaa apuna käyttäen. Sitten tein saman toiselta puolelta niin, että sain selville missä vuoren keskikohta oli suunnilleen ollut. Hiukan merkitsemästäni kohdasta oikealle oli pieni kolo, kuin istutuskuoppa. Puristin kädessä lämmennyttä punaista kiveä tiukasti, sitten työnsin sen kuoppaan.
39 astetta luoteeseen (Nemo 2009) s. 106-107