Minä, Olli ja Orvokki

Tiedämme hyvin Hannu Salaman uuden romaanin vievän kirjastot yön periaatekysymyksiin. Jos kirjaston kirjat otetaan esteettiseltä kannalta, ei Salamaa vastaan pitäisi oleman paljonkaan sanomista: yleensä ruovia replikointia on kyllä suhteellisen paljon, enin osa kirjan kokonaisuudesta sivumäärään katsoen, mutta Salama sujuttaa sitä elävänä ja pääsee tarkoittamaansa rosoiseen tulokseen; sitäpaitsi romaani on yllättävän jäntevä, sen kaaret on laskettu huolellisesti ja hienosti. Mutta entä muut kuin esteettiset näkökohdat – mitä muuta tämä kirja on kuin luja kertomataiteellinen sommitelma? Se on suora elämänkuva ja juuri se lienee useimmille meistä pääasia. Se on kuvaus miehestä, jolle helpot ratkaisut eivät enää käy. Harri, romaanin minä, samastuu mielessämme tahattomasti Hannu Salamaan. Vuosikaupalla jatkuvan haparoinnin, juopottelun sekä sukupuolisen epätoivon ja hurjistelun sisäinen tragiikka on edessämme kovana, äkillisessä puhtaudessaan pelottavan voimakkaana. Tätä romaania tullaan väistelemään, mutta se ei ole viisasta.