Wendela

»Älä pelkää, Elisabet! Minun rakkauteni, vaikka se onkin palava ja ikuinen, ei ole liekki, joka hillittömyydessään polttaa ja tuhoaa kohteensa. Rakastan sinua liian paljon ja liian puhtaasti unohtaakseni koskaan mitä olen sinulle velkaa. En pyydä sinulta mitään muuta kuin varmuuden siitä, että myös sinä rakastat minua, ja luvan toivoa, että jonakin päivänä saan sinut kokonaan omakseni. Onko se liikaa vaadittu? Enkö saa vaalia tätä lohtua, tätä unelmaa? Kerro minulle, Elisabet! Vai olenko pettänyt itseäni? Etkö rakastakaan minua?»
»Kyllä, minä rakastan sinua!» Elisabet kuiskasi heikolla äänellä, »en pysty vastustamaan sinua, mutta ole armelias äläkä vaadi minulta enempää. Eikö siinä ole kyllin, että olen tunnustanut häpeäni?»
»Häpeäsi!» Rudolf sanoi hellästi puristaen hänet rintaansa vasten, »ei ole häpeä rakastaa, Elisabet, mutta on häpeä halveksia tätä rakkautta, vaikkei se aina pysyisikään näin viattomana. Älä siis murehdi, vaan elä, elä rakkauteesi luottaen.»
Samalla hetkellä kuului metsästä kahinaa. Rudolf syöksyi ylös ja pakeni metsään, ja tuskin hän oli hävinnyt näkyvistä, kun Ferdinand astui esiin.
»Sinä täällä tähän vuorokauden aikaan ja tällaisella ilmalla, noin vähissä vaatteissa!» Ferdinand puuskahti huolestuneena ja auttoi liikkumattoman Elisabetin ylös. »Miksi lähdit pois siitä rauhaisasta majasta, jonne sinut vein? Voi sinua, tämä voi koitua kuolemaksesi!» Elisabet ei vastannut vaan pysyi liikkumatta paikallaan, aivan kuin jo olisi kuollut. Suunnatonta katkeruutta tuntien Ferdinand ymmärsi, että jotain oli tapahtunut; että Elisabetin suojelusenkeli oli saapunut liian myöhään pelastamaan hänet hänen omalta heikkoudeltaan. Hitaasti hän kantoi Elisabetin takaisin mökkiin ja laski hänet sängylle, jolta hänen ei koskaan olisi pitänyt nousta. Elisabet vaipui pian horrosmaiseen uneen, sillä ankara mielenliikutus oli vienyt hänen voimansa, ja kun hän aamulla heräsi, hänellä oli korkea kuume ja hänen puheensa oli sekavaa, käsittämätöntä houretta.


(Elisabet 1999)