Kontiolan kaski

Jylhä kuusisalo kaskeksi on kaattu
pohjarintehellä Kontiolan vuoren,
jossa, ennen lankeemista talven lumen,
moni kirves läimähteli päivää monta
kouras monen urohon, ja metsä kaatui.

Korkea on vuori, kohden kaikkein tuulten
kotoa sun silmäs kauvas sieltä kantaa.
Astelet sen kuverjaista harjannetta:
kilahtaen mäikyy kallioinen tiesi,
kuuset mustat alahalla ympärilläs
kumahtelee, kamahtelee, korpi kaikuu.

Melkonen on kaski: tuhat askeletta
on sen pituus ilmast itäisestä länteen,
levyys seittemän ja sata päiväst pohjaan.
Ja sen risurytö ruskea ja runsas,
kuivattama kesäpäivän kuuman poudan,
peittää kallistuvan rinteen, peittää monta
karhunkontoa ja surenluolaa monta.

Mutta kasken partahalta vuoren juureen
mäel kaatuvalla seisoo vielä metsä,
kuusisto, mi, armahtama kirveen terän,
seisoo kuni partahinen sankarlauma
alaskatsahdellen tappotanterelle,
kussa joukko veljeksiä, uneksuen
kuolon unta, maahan kaadettuna makaa.

Selkeä on kesän päivä, etelästä
Kontiolan hartioilta tuuli liehtoo,
lempeä ja lämmin, kirkkahana paistaa
aurinko ja korkealla pääsky lentää.
Sillon, kuni määrännyt on ukko Paavo,
viritetään risurykelmä, ja käyköön
tuli alta tuulen ylös kohden vuorta
siivosti ja kypsäks tanteretta polttain,
tehden tuhkaa, josta vilja voimans saapi.
Tullut on se päivä: eteläinen tuuli
kuusten kärjil kohiseevi hiljaisesti.

Valtahista kaskea nyt polttamahan
rientää Kangasmäen perhe, miehet, naiset:
sinne Tommi, Peltoniemen uljas poika,
sinne Matti, trenki hartiakas, kantain
kukin heistä kirvest tuimaa olallansa,
sinne talon tytär sievä Anna rientää
keral talon nokkelaisen palkkapiijan.

Mutta matka heistä kaksi vanhaa käyvät
samaan suuntaan myös, päin Kontiolan kaskeen,
Olli, isäntä, ja Paavo, kirveet olal,
tuohivihko ruskee Paavon kainalossa.

Seisovat he viimein kasken partahalla,
naapureita odotellen, kumppaneita
heidän kanssaan tulen kamppaukseen käymään.
Siinä seisovat he katsahdellen kaskeen,
joka rauhallisna kuni Tuonen tarha
tuossa lepää, mutta kohta pauhaa, kiljuu,
koska tuli lainehtien riehuu, sauvu
sakeana ylös korkeuteen nousee.

Mutta kansa eneneevi; kaikkialta
ilmestyvän näet ulos metsän yöstä
nuorta, vanhaa, poikia ja tyttölöitä.
Havuhuosioita isketähän korvest,
vartehessa alkuu voimallisen palon.

Viimein moni kamastuen kuulteleevi;
kilkahtelee kalkahtelee Paavon karkku,
kipenöitsee pii ja hieno taula syttyy.
Taulan kätkee heinäkääreeseen hän kuivaan,
tuota hetken viskelee hän, sinkoilee hän
oikealle, vasemmalle: heinä syttyy,
tulehen se lemahtaa ja alkuns saapi
siitä kasken kuItakimmeltävä liekki.

Katso: kasken pohjoisreunalta jo nousee
tuolla täällä pylväs kiertoilevan sauvun;
ilmestyy jo ilovalkeata monta,
ylöstuikkiellen selkeähän ilmaan,
hymyten kuin häitten loimottavat lyhteet.

Mutta loimo loimoon sulaa, kaikki liittyy
yhtehen ja laine liekehtivä vierii
kohinalla kohden Kontiolan vuorta,
toki suopeasti, sillä Etelätär
liehtoo häntä vastaan hienol huivillansa.

Liike tulen ympärillä tanterella
levotoin on pakenevist matavista;
rytö ryskyy, paukkuu, sauvu taivahalle
palloellen kiiriskelee korkialle.

Toki ilman huolta, hätää vielä
ympär kasken kulkee vartijoitten joukko
vakahana, huosioilla varustettu,
tulen karkeloa tähtäillen ja tuollon
tällön yli rytömeren huuto kuuluu
huudettuna kumppanilta kumppanille;
mutta vaisusti kuin ilmast etäisestä
miehen ääni läpi sauvupilven kaikuu.

Tuolla miehen näet; toki, taasen peittyy
hohtavana haamuna hän pilven taakse.
Näet tuolla kulta-kiharaisen Annan;
halki pilven etsii hänen katsantonsa
Tommin kuvaa, halki pilven leimahtelee
Tommin silmänisku kaunokaista kohden.

Mutta otsan peittää epätoivon hämär,
koska turhaan hänen sydämmensä pyrkii,
koskei lähtenyt ol immen isän huulilt
toivon sanaa, lupausta lemmen liittoon.

Kuitenk' lakkaamatta heidän katsantonsa
toinentoistaan etsii, Kontiolan kasken
tulta sauvuu ylös korkeuteen syösten.

Mutta Lapin tuntureilla Louhi seisoo,
Pohjan tuima akka, polkee hänen jalkans
vuoren jäkälettä, mutta päänsä päilyy
ylähällä kinospilvein vuotehilla.

Sieltä katsahtelee peloittava haamu
lounaisehen, kohden aaltoilevaa tulta
varvistossa Kontiolan vuoren alla;
näkee kuinka päivän impi liipotellen
hyöriskelee ilovalkealla
joukon suosios, mi ympärillä seisoo.

Tuota kadehtimaan pohjan vaimo;
kotkansa hän kaikkialta luokseen kutsuu,
vaakalinnut, villit tuulenkierroksensa.
Ja hän lausuu heille: "lintuiseni,
palveljani uskolliset, kiirehtikäät
tuonne, missä tuli taivaan reunal loistaa
ilovalkeana rykelmäises kaskes.

Siellä askartelee päivän ylpee neito.
Karkoittakaat pois hän kotihinsa kauvas
etelään ja tuli.syöskäät kuusistohon
tuolla kasken välillä ja harmaan vuoren."

Niin hän lausuu, mutta heti kohden päivää
kotkat avaruutta halkasemaan lähtee
vauhdil ankaralla. Vavahtelee ilma
heidän siipiensä liehunasta,
metsät kumartuvat, sammaleiset männyt
ryskinällä murretaan ja järvein vesi
sameana aaltoilee ja kuohuu.
Retki hurja! Mutta ehtivät he pian
kaskehen ja kov' on ryskinä ja pauke.

Nousee tuosta kapina, kun pohjan kotkat
tulta siivillänsä pieksee, Etelätär
vastaanliehtoo; keskel kahta rynnäkköä
tuonne tänne heilahtelee liekki.

Mutta kohden päivää kallistuu hän viimein,
pakeneevi alta pohjosen ja kiitää
kohden sammalkuusistoa vuoren alla.
Melu kaikkialla. Ylös joukko astuu
kostamahan myrskytulta; Ollin sydän
levotonna sykkyy; tuimasti hän huutaa:
"Ylhäält alas virittäkäm; kuusistosta
kiirehtikön tuli kohden tulta toista!"

Niin hän lausuu; viritetään viipymättä
ylhäält alas. Karkaa voima vasten voimaa,
kaksi jylisevää tulitunturia,
kaksi kultaharjannetta aaltoilevaa
kohden toinentoistaan kuni koirat hurjat.

Yhteeniskevät he kuni ukkospilvet
taivahalla jyristen; ja sauvu musta
ylös pyörryttävään korkeuteen kiertyy.
Mutta kansa ympärillä seisoo,
katsahtelee palon vallattomaan leikkiin,
katsahtelee, ihmetellen ankart voimaa.
Vasten kuusta jaloa, mi taipuileevi
pauhatessa pohjatuulen, hartiansa
nojaten tuos keltakihar Anna seisoo.
Närheluuta hänen kädessänsä lepää,
mutta käden toisen vasten kulmiansa
on hän laskenut. Hän äänetönnä seisoo,
vakahana purpuraises hämärässä;
korkuudessa viipyy hänen katsantonsa,
povi huokuu ja hän aatoksissaan lausuu,
haaveksien himmeydes liehuvassa:

"Vapiseevi sydän, koska, hallitsija
maan ja taivaan, sinä voimas ilmi-annat
tulen kuuman liekis, vetten kuohinassa,
hirmumyrskyssä ja pilvein jyminässä.
Ken voi monisuutta, ken voi paljoutta,
jossa voimas näytät, luetella täällä ?
Mutta kamastunpa tässä muistellessain
päivää kaikkein päiväin, kunniasi päivää,
palkinnon ja rangaistuksen suurta päivää,
joka tuleniskulla ja jylinällä
onpi kerran täällä lähestyvä meitä.
Saavuttaa mun kauhistus ja tuska,
koska mieleheni johtuu vihan alho
syvyydessä, pimeyden valtakunta;
leimuu siellä kirouksen tuli,
tuli leimuu, ei tok' valkeutta anna.
Sitä kauhistuen muistelen mä koito!
Mutta ylös, aatokseni! Riennä kauvas,
sauvun korkehinta äärtä korkeemmalle,
ylös lemmen maahan, rauhan vainioille!"

Niinpä, seisten kohisevan, kumartuvan
kuusen juurel punertavas hämärässä,
aatoksissaan haasteleevi neito nuori;
mutta loistaa toki taasen soma rauha
hänen silmässänsä, kyynelkostee vielä.
Häntä matkanpäästä Peltoniemen poika,
uljas Tommi, äänetönnä tähtäileevi,
mutta riehuu sydän kuni kasken tuli
hänen edessänsä. Neidon luoksi käy hän,
hälle haasteleevi synkeällä äänel,
mutta toisialle tuijottelee miesi:
"Neito, jospa toki silmäni ei koskaan
kuvaas nähnyt olis, niin nyt onnellisna
täällä rakentelsin elon tanterella.
Mutta näytettiinpä kerran mulle taivas,
vimmakseni ovi aukastiin; mä sisään
astua en saa, vaan karkotetaan kauvas.
Sinua en saa, vaan syliin toisen miehen
vaivut sinä kerran, kuuliainen lapsi.
Mitä elostani ? Turha onpi kaikki.
Niel mua kohtuus, tulen hävittävä kierros!"

Niin hän sanoi, kohden katsoi häntä neito
kultakiharainen, lausui äänel vakaal:
"Hurja mitä haastelet ja miksi kiroot
kohtaloas, koska voimallisna seisot
elon tiellä armiaassa aamupäiväs?
Huomaa: liekehtiivät tuossa maa ja taivas;
eikö tämä tulen jylinä ja pauhu
saata mielees ankaruutta kaikkivallan,
jonka iskiessä vuoret, laaksot katoo?
Kauhistuinpa äsken, seistessäni tässä,
katsellessain palon tuimaa tulta,
joka pilvein piiris lainehtien löiskii.
Kauhistuinpa, mutta korkeemmalle vielä
kuin tuo ruskee sauvu pian sielu nousi
jalona pois pelvon himmeästä alhost.
Tämä pauhu, tämä temmellys ja ryske
aatokseni siivitti poislentämähän
rauhan, sovinnon ja rakkauden maahan.
Voiman löysin mahtavimman, jonka templii
tuli, myrskyn raivo, sodan hirveet melskeet
kukistaa ei taida. Niinpä aatokseni
retkeili; ja rauhallisna seison taasen,
vaikka äsken sydän vavahteli, kurja.
Miksi kolkkoon epäilykseen päätyisimme?
Huomaa: lähestyköön rakkautem aina
puhtahalla, vakahalla katsannolla
häntä, jonka huomassa on kohtaloni
ja niin viimein sulaa hänen kylmyytensä.
Ällös sinä käyskelkö nyt allamielin,
vaan kuin ennen ole rohkea ja uljas
päivä1 hirveällä, päiväl ihanalla,
polttaissamme Kontiolan suurta kaskee."
Niin hän lausui; mutta myhäilyksen vaisun
saattoi nuoren Tommin huulille; hän toivon
uuden hälle antoi, neito kaunokainen.

Mutta palo riutuu; mustan pohjan näet
tuossa, missä äsken makas röyhee kaski;
pilkkua ei löydy, jossa viertovanko
seunaa kiirittelis kantosella maalla.
Tela paukahtelee kalisevan kuiva,
tuhka tuiskahtaa ja suitsuu kytösauvu
hiiltyneistä kekäleistä tuolla täällä.
Mutta pohjan palkeet tuimemmin taas käyvät
sillä Louhi, tunturilta autiolta
yhä päivään kiehtoen, jo näki liekin
hämmentyvän, kerran vielä viskas joukon
vihaisia kotkiansa, kierroksia
kohden Kontiolan mustennetta kaltaa,
siitä pohja kiivahammin ärjyy.
Kuni hilvat pyryssä, niin tulen raiskat
kuusistohon kielaimina lenteleevät,
ruoho kuiva syttyy, nousee valta-liekki.
Meno ankar tuosta; huuto huutoo kaahaa,
ylösastuu joukko, närheluutinensa,
taistelemaan kulon rynnäkköä vastaan;
taistelemaan Tommi rientää, sillä voiman
uuden hälle antoi kultahisen sanat.
Mutta hurjasti käy kulo; huosiamet
maata pieksee, sauvu karvas näön kaihtaa.
Katso, miesi, ettes häiriössä eksy
tulen helmaan, ettei punahaarniskainen
vihamies sua piirittäen telje
palavahan metsään, kuolemahan kuumaan.
Huomaa: tuolla ylös pitkin kuusen rankaa
kulta-oravainen ilosesti juoksee -
humaus ja räiske! kuusi maasta huippuun
korreksi on käynyt; oksat tuules vinkuu.
Siitä parkunalla, josta karvat nousee,
tuli kuusest kuuseen vallatonna karkaa.

Kuusistossa pesä ylpeällä haukal,
rakettuna varvuista ja sammaleista,
siellä poikasensa utuhöyheniset,
killisilmät, nuijapäiset vaikertelee
kuolon polttavassa helmas. Missä viipyy
emo tuima? Tuolla ryövärretkillänsä
ilman rannal; viimein sauvupatsaan huomaa
metsän partahalta taivahalle käyvän;
heti saalinsa hän heittää, purjeens nostaa
ja niin vasamana linnahansa kiitää.
Ehtii pian Kontiolan harmaan vuoren;
vuori, sauvuun ruskeahan käärittynä,
kohisten ja huokain synkeänä seisoo.
Siinä kuusten leimuvilla tutkaimilla
lentelee hän, liitelee hän, vimmoissansa
kirkuu, silmät salavina leimahtelee,
koska pienoisten hän vaikerruksen kuulee.
Seilailee hän sinnen, seilailee hän tännen,
mutta kauvemminpa lentimet ei kanna
"Taivaan kieroa"; hän alas tanterelle
tuliselle vaipuu, mahtavasti siivet
maata kuumaa pieksee, tomu, tuhka tuiskuu;
mutta läpi tomun, sauvun yöseen
välähtelee kultakeltahinen silmä,
kivusta ja kiukusta se tulta iskee.
Toki viimein kuoleman jääkylmä tuuli
poveen polttavahan sammuttaen liehtoo.

Mutta riehuu kulo. Kangasmäen ääni
ympärkaikuu manaellen miestä, naista:
"Ylös kohden vuorta matka astukamme
askeletta kaksi- tahi kolmekymment;
siihen tola lyökäm, raja syllän levjä,
joka seisottaisi tulen. Rientäkämme
sekä nuoret että vanhat viipymättä,
säästämättä käsivarsiamme puuhas."
Niin hän lausuu; mutta kohden vuorta astuu
joukko; pian kirveet paukkuu, lastut sinkoo
kipenöinä kaikkialle, kuuset kaatuu.
Hikihelmet otsillansa, voimin kaikin
kilvoittelee naiset, miehet uljaat;
pienet tyttösetkin hassatukkahiset
huohottaen hyppeleevät, lakaseevat;
sauvu ammahtaen kiiriskelee ympär.
Matin koura, jäntevä kuin karhun kämmen,
maalta karvaa kamaran ja multa keiskuu
korkealle ilmaan. Rata musta juoksee
pitkin kuusimetsän pohjaa, kuusi itse,
katkasema tuiman kirveen, räikynällä,
huminalla maahan kaatuu. Reipas Tommi,
mielel kylmäl, silmä1 tulisella
vaaran hälinässä toimiskelee tarkoin.
Vanha Paavo hien otsaltansa pyyhkii,
levähtämään seisoo katsahtaen karsast
kohden myrskyä ja äkeästi lausuu:
"Seiso, myrsky, niinkuin seiväs, käänny ympär
vaeltamaan maihin, joista tullut olet!
Tuonne mä sun manaan, Lapin tuntureille,
Pohjan peltoin taakse kyntelemään soita,
merta jäistä myllertämään pilviin ylös,
mene hiien koira, kirouksen lapsi!
Mitä on sun, konna, tekemistä täällä?
Täällä teljen sinun rautavuoren kohtuun,
josta ikänäs et valkeuteen pääse."
Niin hän vihoissansa huusi, hurja ukko,
huusi vasten myiskyy, vasten tulta tuimaa.
Lähestyyvi Olli, Kangaamäki vakaa,
ukolle hän lausuu ohimennessänsä:
"Paavo, miksi partas järisee ja laulaa,
miksi harjoittelet pakanuuden juonta,
koska Herran tuulet käyvät, noita-ukkoin
manauksist, loihtisanoist huolimatta?"
Niin hän lausuu, ohi Paavon kulkeissansa;
mutta Paavo tuohon murinalla jatkaa:
"Eihän ole ilma tämä Luojan ilma,
vaan on lapin-ämmän, harvahampaan Louhin
meille lähettämä Pohjan tenhomaasta."

Mutta halki metsän tola syllän levjä
oli tulta hämmentämään lyöty;
tuli huohottaen rientää; häntä varrotahan
silmin tarkoin, levotonna. Mutta Anna
rauhallisna seisoo kauvas katsahdellen,
kirkkahana vaikka pahtehessa kuumas.
Miksi mietiskellen seisoovi hän tuossa?
Miksi tämä tyynyys hänen katsannossaan?
Mutta kuusten lomast, pyöriilevän sauvun
aukiosta soma Kangasmäen koto
hälle näkyvihin riutuvana väikkyy.
Sillon kuni muisto ikuinen ja armas
hänen povehensa ilmestyy ja sielu
unta ihmeellistä uneksumaan vaipuu.
Niin hän seisoo; kaulahuivi levotonna
tuules liehuu, kulon tuiman lähetessä.
Ehtii tuli tolahan ja hetken seisoo,
harjaans kultalainehtivaa ravistellen.
Mutta pohja karnoi hohtavia tuiskii,
tulihahtuvia viskelee ja pian
linnut punahäntähiset loiskiilevat,
hyppeleevät toisel puolla rataa mustaa,
oksalt oksalle he lenteleevät
ja niin kasvaa heistä pyrisevä parvi,
jonka tulikielet maat ja metsät syöpi.
Mutta lausuu Olli äänel kiivahalla:
"Eipä riitä enään tässä yhden metsä,
monen naapurin myös karreksi on käypä
ennen tulen nälkähisen seisomista."
Tuohon Paavo huutaa, järähtelee leuka:
"Minä kurja, minun neuvostani
viritettiin kaski surmaks Suomen-niemen,
toki liehtoi eteläinen liepeästi
virittäissä, mutta hullupäinen pohja
käänsi ikiturmioksi miehen tuumat."
Mutta kuuluu taasen käsky Ollin suusta:
"Koettakam voimiamme kerran vielä,
tola toinen, ensimmäistä leveämpi,
lyökäm, salavana vilahteIkoon kirves,
kynsi maata möyriköön kuin rauta-aura
ja niin ehkä masennamme tulen kiukun."

Mutta astui sillon esiin nuori Tommi,
Peltoniemen poika ja hän lausui:
"Vaikka löisimmekin tolan toisen vielä,
laveamman ensimmäistä, mahdotonta
toki onpi tulta kostaa keinol tällä,
vaan kuin kotka vihainen hän viipymättä
yli raitiomme kuusistohon lentää,
tehden työmme turhaks, vaaran suuremmaksi.
Mutta kuulkaat toki neuvo nuoremmankin:
tuli nielköön metsän tästä vuoren kylkeen;
parempahan uhriks heittää osa pieni
kuni, luottaissamme petolliseen leikkiin,
kaikki onnen tahi surman altiks panna.
Leveänä seisoo tuolla ylähällä
Kontiolan harju, mutta peittämänä
päivän-kuivattaman sammaleen ja raiskan,
jossa liekki, pohjatuulen lennättäissä,
jäniksenä vilkaseevi yli vuoren.
Mutta karruksihan menevä on sillon
osa Suomenmaata. Huomaa: kuusisalot
toispuol Kontiolaa äärettömät alkaa.
Tämän leikin pian näämme, ellei kohta
riennä tästä nuori, vanha, mies ja nainen
puhtahaksi paljastamaan harjannetta."
Haasteli hän, mutta hänen neuvollensa
Olli korvans mielin kallisti ja sanoi:
"Tuumas järkeväksi huomaan, mutta enhän
jaksa enään kampaella; menneet ovat
vanhan voimat; päätäni mun pyörryttäävi,
hämäryys kuin tumma pilvi multa kaihtaa
silmän valon ja nyt alas hetken lepoon
vaipua mun täytyy, vaikka uhkaa meitä
tulen hirvittävä mahti. Mutta käy nyt
sinä, poika Peltoniemen, johtajaksi
tämän kiihkelmän ja seisauta palo.
Tiedä, kuni jalopeuraan nuoreen, jaloon
minä tänäpän sun puolees katsahtelen,
huomaten sun mieheks. Mutta käyppäs toimeen,
riennä kostamahan kulon hurja valta
ja tän päivän onnen päiväks sinä kutsut,
onnen päiväksi myös kutsuu hänen Anna."
Tuonpa kuuli Tommi, kohta juoneen riensi;
toivon liekki loisti hänen silmästänsä.
Mutta Olli, masentunna taistelossa,
syrjään siirtyi, alasvaipui kuusten suojaan.
Siinä, kerran voittamana raatamisen,
lepää ukko, jonka ennen tuima koura
nostanut on monta kantoo juurinensa,
kääntänyt on monta turpeen viilekettä;
toki, alaspäin jo vierii miehen mahti.

Mutta liikettä on Kontiolan harjul,
huosiamet tuiskii, sammal kiiriskelee
rykelminä alas rinteheltä jyrkält
ja niin paljahaksi muuttuu vuoren selkä,
johtomiesnä ankarana Tommi hyörii,
äänens kaikuu, rintans huokuu, silmä tarkka
pitkin vuorta lentää, alas vuorelt välkkyy,
tulen lähetessä kuusistosta synkäst
vihasena kohden sammaleista seinää.
Ehtii pian esiin hävittävä aalto
viskaamana tuulen, rynkää ylös kaltaa,
mutta viimein tuossa hämmästynnä seisoo
kallioisel, lakealla laattialla,
siihen mahtinsa nyt vaipuu, retki päättyy,
kuitenkin tuol vuoren alla vielä teiskaa
tuli voimallisna. Mutta ylähällä
jyrkän reunal Anna huovahtaen seisoo;
aurinkoinen paistaa hänen kasvoillensa,
mutta heikeästi, sillä päivän kaihtaa
sauvu, joka väikähdellen ohi immen
lenteleevi, väikähdellen, pyörähdellen;
siinä viipyy vieno, ihanainen haamu
hehkuvana auringon ja savun kiistas
kiharistansa hän karnat, tuulen tuomat,
ilmaan karistaavi, katsahdellen aina
kohden Peltoniemen poikaa; hymyellen
onni-autuaana vuoren rintehellä,
koska liekki hänen jalkaensa alla
riehuu, mailma kultahämäryyteen peittyy.
Kaikki vihdoin sammuu. Mutta ilomielin,
ehkä väsyneenä, joukko vuorel seisoo,
harjal laakealla; siinä Tommi uljas
tyytyväisnä katsahdellen teokseensa;
siinä Anna kaunis säteilevil silmil.
Kartenapa heidän allans kuusimetsä
tuules huojuu, nokisella palomaalla
tuhka ilmas kierroksina karkeleevi
vartoessaan hampahita metsä-auran.
Mutta koska yli kaiken silmäs kiitää,
yli rinteen poltetun ja salon tumman
tuonne koillisehen ilmaan, siellä näet
talon soman, Kangasmäen ahoinensa,
numminensa, keltahine peltoinensa
myhäellen lauvantaki-illan paistees
kuni ihanainen koto onnen lasten.

Mutta kompustellen tuolta Olli astuu
joukon sekahan ja lausuu riemun äänel:
"Hyvin tehty, hyvin kilvoiteltu,
naapurit ja kylänmiehet! Ensin toki
sinua mä kiitän, Peltoniemen poika
ja niin kiitän joka-ainoata miestä,
naista, joka tulta vastaaniski.
Voiton saimme; onhan kulo sammutettu,
myrsky heikenee ja pian kaste lankee
ja siis aika kohden kotoamme käydä.
Mutta vartioiksi jääköön meitä yöksi
miestä kaksi; yhdeksipä astun itse
toimeen tuohon; olkoon toverini Tommi."
Niin hän lausui; hajomahan päätyi joukko
siirtymähän kaikkialle metsän yöhön.

Mutta kolme seisoi vielä vuoren harjal,
seisoi Olli niinmyös tyttärensä Anna,
kolmantena seisoi Peltoniemen poika.
Mutta tarttui Olli kainon immen käteen,
tarttui Tommin käteen, kädet yhteen liitti,
puristaen lujasti ja lausui:
"Ota tyttäreni vaimoksesi, Tommi,
häntä kohtele kuin oivallinen miesi;
ole aina hälle kuuliainen vaimo
sinä, lapseni; ja olkoon teillä onni!"

Niin hän lausui, heitti nuoret, onnelliset;
palotannerta hän tähtäilemään läksi.
Mutta Kontiolan harjul nuoret viipyy,
kihlattuina, paistees lauvantaki-illan,
illan paistees korkealla tunturilla
ympärhymisemä masentuvan tuulen,
Tommi kaunis impeänsä syleileevi;
suohan impi kerran miehen käden
ympär hoikan miehustansa käyvän.
Mutta pian, hiilakkaasti punehtuen,
itsensä hän irrottaavi nuorukaisen
käsivarsista ja katsahtaa hän kauvas
koillisehen, hiustansa siotellen.
Kotonsa hän näkee, soman Kangasmäen
peltoinensa ikuisesti haamottavan.
Sinnen sädehtivän silmänsä hän heittää
ja hän, poskil tulihehkuvilla, haastaa:
"Nuorukainen, katso mikä armas tieno,
kuumottava kesä-illan paistehessa!
Oi, mun sydämmeni suloisesti vaipuu
riutumuksen ihanaiseen kultakymiin,
joka poveheni virtaa maasta tuolta,
tällä hetkellämme, pyhäl tunturilla!"

Niinpä neito, mutta lausui taasen poika:
"Siellä talo, jonka pirtis laakeassa,
jonka aittamäel käyskelet sä kerran
Tommin emäntänä, kiltist askarrellen.
Siellä talo kaltevilla pelloillansa,
nurmillansa heinäsillä, joilla kerran
Tommi isäntänä kylvelee ja niittää
päivän helottaissa, mutta illan tulles
käyskelee taas oman emäntänsä luoksi."
Niin hän lausui, mutta myhäellen neito
yhä katsahteli koillisehen kauvas;
viimein huuliltansa kuului toki sanat:
"Kontiolan päivä, voiton, lemmen päivä,
ole pyhänä mun muistossani aina!"
Tuohon Tommi, otsal riemun loiste:
"Aina muistossani, sinä päivä jalo!
Keltä sain mä käsivarsihini voiman,
työhön, toimeen uuden voiman?
Ken mun silmä kirkasti? Se impi,
joka kuusen nojal tuolla seisoi
hämärässä kultasessa vuodattaen
korvihini taivaan kieltä.
Sinua mä kiitän, kaunohinen impi!"
Mutta neito, etähälle katsahdellen,
lausui vakaalla, tok' heleällä äänel:
"Ken soi mulle mahdin haastelemaan kieltä,
joka uuden väen, uuden voiman antoi?
Korkeuden kuva, rauhan enkel tyyni.
Mutta ken taas ylös katsahtamaan
kohden taivahitten tienoja mun nosti?
Kasken juhlaisena karkeleva liekki
korkeuden vahvuutehen noustessansa.
Teitä tahdon kiittää, Kontiolan loimot;
yli kaiken toki häntä aina kiitän,
valtiasta tulen riehuvan ja myrskyn."

Niinpä haastelit he onnen kalliolla
aurinkoisen ehtiessä lännen reunaan.