Noppari, Maija-Leena
Tekstinäyte
Kukko aidalla kiekui kuin hengen hädässä.
- Miksi niin äänekkäästi esiinnyt? Turri-Tuttari kysyi.
- Olen apua kiekunut kaiken aamua auringonnoususta asti.
- Mikä sitten on täällä hätänä? Onko kuolema käynyt mökissä?
- Vetehinen vei hyvän emäntämme eilen aamulla, ja lapsi on tuvassa siitä asti itkenyt nälkäänsä. Kohta varmaankin menehtyy itkuunsa.
- Miksi niin äänekkäästi esiinnyt? Turri-Tuttari kysyi.
- Olen apua kiekunut kaiken aamua auringonnoususta asti.
- Mikä sitten on täällä hätänä? Onko kuolema käynyt mökissä?
- Vetehinen vei hyvän emäntämme eilen aamulla, ja lapsi on tuvassa siitä asti itkenyt nälkäänsä. Kohta varmaankin menehtyy itkuunsa.
Jopa kiirehti Turri-Tuttari tupaan ja tapasi siellä Halli-Hallavaisen kehdon äärestä lasta nuolemassa. Mitään muuta apua ei uskollinen Halli voinut lapselle antaa. Kiireesti etsi Turri-Tuttari Hallin kehoituksesta maitosarven tyydyttääkseen lapsen pahimman nälän.
- Tulitpa oikeaan aikaan, Halli iloitsi. - Vaikka et olekaan ihminen, pelastit lapsen. Neljä on meitä enää jäljellä, lapsi, kukko, kirjava Koivas ja minä. Sota sorti isäntämme, Vetehinen eilen sieppasi hyvän emäntämme, kun oli lapsen vaatteita viruttelemassa lammen rannalla. En ehtinyt apuun kyllin ajoissa, ja mitäpä olisin Vetehiselle mahtanutkaan. Vaan sanohan minulle, miksi olet lähtenyt matkaan?
- Olen etsimässä kasvattia isännälleni vuorenkuninkaalle, Turri-Tuttari selitti. - Antanette lapsen minulle, kun on nyt orvoksi jäänyt, isättömäksi ja äidittömäksi.
- Suostumme antamaan lapsen sinulle, sillä ehdolla, että otat meidätkin mukaasi vuorenkuninkaan luokse, Halli vastasi.
- Iloissaan on vuorenväki tulostanne, kun vien kolme lahjaa yhden asemesta. Turri-Tuttari nauroi, ja lupasi ottaa kukon ja koiran mukaansa.
Mielissään nuoli Halli-Hallavainen menninkäisen kättä ja haukkui riemunsa ilmoille niin että tupa kajahteli. Punahelttakin kiekui osoittaakseen mielihyväänsä. Se lensi aidalle ja seisoi siellä yhdellä jalalla niin ylväänä ja koreana, että sitä olisi luullut kuninkaalliseksi kukoksi. Se pörrötti höyhenensä ja sulki toisen silmänsä ollakseen oikein hieno, sillä se kuvitteli jo olevansa vuorenkuninkaan luona.
Mutta Turri-Tuttari seisoi kehdon ääressä ja katseli lasta, joka tyytyväisenä ja suloisena ojenteli pieniä käsiään. Sitten hän meni metsään, etsi sieltä sopivan puun ja veisti siitä soman ristin, johon leikkasi mökinemännän nimen. Ristin hän pystytti lammen rannalle, sille kohdalle, josta mökinemäntä oli suistunut veteen.
- Kun poika varttuu, hän pelastaa äitinsä Vetehisen pauloista ja tuntee lammen rististä, joka kohoaa sen rannalla, Turri-Tuttari mietti itsekseen. Sitten hän meni takaisin tupaan, kääri lapsen huolellisesti peitteisiin, otti maitosarven, täytti sen maidolla, jotta pienokainen saisi matkalla syödäkseen. Viimein hän kantoi aarteensa honkapuisille rattailleen ja kietoi pehmeän käärön valkoisen untuvapeitteen sisään. Ennen lähtöään hän vielä päästi kirjavan Koivaksen kytkyestään viedäkseen sen kylään ihmisten ilmoille. Kun kaikki viimein oli valmista, tuvan ovi suljettuna, ja avain piilossa rappukiven alla, hyvästelivät matkalaiset entiset asuinsijansa.
- Hyvästi jääös tupasemme, jossa vietimme huolettomia päiviä hyvän emäntämme hoivissa! haukahti Halli-Hallavainen, ja Punaheltta kiekaisi kerran niin heleällä äänellä kuin taisi.
(Vuorenkuningas Penttahittinen 1965)
- Tulitpa oikeaan aikaan, Halli iloitsi. - Vaikka et olekaan ihminen, pelastit lapsen. Neljä on meitä enää jäljellä, lapsi, kukko, kirjava Koivas ja minä. Sota sorti isäntämme, Vetehinen eilen sieppasi hyvän emäntämme, kun oli lapsen vaatteita viruttelemassa lammen rannalla. En ehtinyt apuun kyllin ajoissa, ja mitäpä olisin Vetehiselle mahtanutkaan. Vaan sanohan minulle, miksi olet lähtenyt matkaan?
- Olen etsimässä kasvattia isännälleni vuorenkuninkaalle, Turri-Tuttari selitti. - Antanette lapsen minulle, kun on nyt orvoksi jäänyt, isättömäksi ja äidittömäksi.
- Suostumme antamaan lapsen sinulle, sillä ehdolla, että otat meidätkin mukaasi vuorenkuninkaan luokse, Halli vastasi.
- Iloissaan on vuorenväki tulostanne, kun vien kolme lahjaa yhden asemesta. Turri-Tuttari nauroi, ja lupasi ottaa kukon ja koiran mukaansa.
Mielissään nuoli Halli-Hallavainen menninkäisen kättä ja haukkui riemunsa ilmoille niin että tupa kajahteli. Punahelttakin kiekui osoittaakseen mielihyväänsä. Se lensi aidalle ja seisoi siellä yhdellä jalalla niin ylväänä ja koreana, että sitä olisi luullut kuninkaalliseksi kukoksi. Se pörrötti höyhenensä ja sulki toisen silmänsä ollakseen oikein hieno, sillä se kuvitteli jo olevansa vuorenkuninkaan luona.
Mutta Turri-Tuttari seisoi kehdon ääressä ja katseli lasta, joka tyytyväisenä ja suloisena ojenteli pieniä käsiään. Sitten hän meni metsään, etsi sieltä sopivan puun ja veisti siitä soman ristin, johon leikkasi mökinemännän nimen. Ristin hän pystytti lammen rannalle, sille kohdalle, josta mökinemäntä oli suistunut veteen.
- Kun poika varttuu, hän pelastaa äitinsä Vetehisen pauloista ja tuntee lammen rististä, joka kohoaa sen rannalla, Turri-Tuttari mietti itsekseen. Sitten hän meni takaisin tupaan, kääri lapsen huolellisesti peitteisiin, otti maitosarven, täytti sen maidolla, jotta pienokainen saisi matkalla syödäkseen. Viimein hän kantoi aarteensa honkapuisille rattailleen ja kietoi pehmeän käärön valkoisen untuvapeitteen sisään. Ennen lähtöään hän vielä päästi kirjavan Koivaksen kytkyestään viedäkseen sen kylään ihmisten ilmoille. Kun kaikki viimein oli valmista, tuvan ovi suljettuna, ja avain piilossa rappukiven alla, hyvästelivät matkalaiset entiset asuinsijansa.
- Hyvästi jääös tupasemme, jossa vietimme huolettomia päiviä hyvän emäntämme hoivissa! haukahti Halli-Hallavainen, ja Punaheltta kiekaisi kerran niin heleällä äänellä kuin taisi.
(Vuorenkuningas Penttahittinen 1965)