Kivet ja artisokat

Istuessamme CLoserie de Lilasissa Montparnassella ystäväni kertoo minulle kaksi tarinaa. Ensimmäinen on hänen isoisästään, joka saapui Gare de l’Estille holokaustin päätyttyä – kaikki hänen neljäkymmentäkaksi sukulaistaan oli tapettu. Hän oli nälkäinen, ehkä jopa kuolemaisillaan nälkään, ja otti pöydän asemaravintolasta. Tarjoilija ojensi hänelle ruokalistan, ja koska ystäväni isoisä puhui vain jiddišiä, hän osoitti satunnaista ruokalajia listalla. Tarjoilija meni pois ja palasi tuoden artisokan. Ystäväni isoisä katsoi sitä neuvottoman. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt artisokkaa – oudointa, itsepäisintä ja läpitunkemattominta kaikista asioista, jotka ihmiskunta on todennut syötäväksi. Mykkä, molemminpuolinen ymmärtämättömyys asettui artisokan ja miehen, tuon ainoan eloonjääneen, välille. Tarjoilija näki tämän kaiken ja ymmärsi. Lempeästi, varovasti, jottei loukkaisi ystäväni isoisän arvokkuutta, tarjoilija istuutui häntä vastapäätä ja opetti hänelle, miten artisokkaa syödään. Tässä on kansa, joka haluaa opettaa juutalaista syömään, ystäväni isoisä ajatteli, ja sillä hetkellä hän päätti viettää loppuelämänsä Ranskassa.