Nuori karhunampuja

Käy nuorukainen jylhäs Metsolassa,
pylvässalis kaikuvas;
hän luikkunensa yksin asteleevi
yli vuorten, laaksoen.
Ja kuusiston kuningast kiehtovi luoti
ja kohta on kontio kuoleman mies.

Hän viimein vuorten vinkalossa huomaa
partahisen palleron,
koht luikkuns paukahtaa ja sauvu kiirii:
karhu otsal verisel
päin karkaavi ryskyen, vihasta hurja,
mut keihäästä rintaansa kuoleman saa.

Niin lepää siinä partaposki ohto,
heittäin elon taistelon
ja hetken siinä nuorukainen seisoi
sankarina riemuten,
mut takasin lemmekkään heimonsa luoksi
hän kiirehtii uljaasti kulkemaan taas.

Ja kaunis on hän, nuori metsämiesi,
kuni päivä kultainen:
on hällä otsa kimmeltävän kirkas,
silmät kuin kaks aurinkoo
ja keltaset kiharat kulmilla loiskii,
kun iltasen liehaus lännestä käy.

Hän lentää onnen tuulen hyminässä,
mieltänsä ei hihimennä
tääl huokaukset onnettoman lemmen,
eikä viha veljesten;
hän heljänä loimona nummella rientää,
kun läntehen aurinko sammunut on.

Niin hän samoilee ja tiensä kulkee
ohi ylpeen kartanon
ja kartanosta soitantoa kuuluu,
kaikuu tumma saarnisto;
tuot katsomaan riemua ampuja siirtyi
ja on sali loistava silmäinsä e'es.

Mut salis loistavassa joukko viettää
häitä huoneen tyttären
ja pihan tuomist, pyhist pihlajista,
kukkasist syreenien
ja morsiusmyrtistä tuoksu käy ympär
ja soitosta saarnisto kaikuen soi.

Mut pauhavassa karkelossa välkkyy
ihanainen morsian,
hän, kulmakarvain armahilla kaaril,
kaino, vakaa, viaton.
Kuin riutuva kangastus autuaast maasta
hän tanssista hymyten kelmeenä käy.

Ja nuorukaisen katse matkan päästä
kohden kaunist morsiant
nyt tuijottaa kuin hourailevan katse,
posken tuli karkaa pois,
kuin pyörteessä kuohuvas mailmansa kiertyy
ja syämmensä hurjasti rinnassa lyö.

Mut impi, salis juhlasessa tuolla
toisen kallis aarre on
ja siitä miehen ympärille kiirii
epäilyksen kinokset;
niin toivonsa aurinko ainiaaks sammuu
ja sielunsa hengittää kolkossa yös.

Tok' viel hän tuossa viipyy, kalvee haamu,
viipyy häitä katsellen,
kun morsian; tuo impi taivaan-kaunis,
karkelossa kiitelee,
kun morsius-myrtistä tuoksu käy ympär
ja soitosta saarnisto kaikuen soi.

Pois rynkäävi hän viimein äänetönnä
halki puiston pimeän
ja seisoo sammaleisel kalliolla
suojas öisen männistön;
kiväärinsä leimaus valkasee metsän:
hän kaatuu ja syämmensä kylmäksi käy.

Niin nukkui kaunis, urhee nuorukainen
käärittynä sauvuhun
ja järisevä ampauksen kaiku
hänen uneen viihdytti
ja tyyneys vallitsi maassa ja taivaal,
yön siikkonen lenteli männistös vaan.

Mut pauhinalla kartanossa juodaan
parin nuoren onneksi
ja ilosena, murheisena liehuu
impi huntu-kiireinen
ja morsiusmyrtistä tuoksahtaa ilma,
kun hääjoukko pyörien karkelee taas.

Mut äänetönnä lepää nuorukainen,
heittäin elon taistelon,
kuun kelmees loisteessa hän uneksuvi
sammaleisel vuoteella;
ja tunturin lumena kasvonsa kiiltää
ja katkerast hymyyvät huulensa viel.