Lintukoto

Meress' kaukaall' eräs saari soma löytyy,
lehtinen. Sen jyrkät, kallioiset rannat
vastarinta ijankaikkinen on myrskyss',
koska aavan meren vallattomat lapset,
kuin sotajoukko kransattuna, päällekarkaa,
anastaaksens Lintukodon kauniin saaren.
Niitty viherjä on keskell' tätä saarta,
keskell' niittyy kulta-keltain pelto läikkyy,
kantain hedelmiä ilman talven unta;
keskell' peltoo soipi tuuhee lehtimetsä,
soi kuin rauhan kaupungissa, lemmen maassa;
keskell' metsää pieni kukkas-kunnas seisoo,
kunnaan kiireell' huone linnunlaulupuusta.
Hieno sammal tämän huoneen katoll' kasvaa,
kukkainen siell' hymyellen luoksens viittaa
lintuja ja hyrrääviä mehiläisii. -
Kuolematta, ijäisessä nuoruudessa
asuu tässä kerikansa pieni, kaunis;
kaunis, vaan ei kymärtynyt peikkojoukko,
niinkuin tarinoissa usein kuulla saamme.
Tässä linnut asuu, lauluniekat pienet,
tässä käki, ilolintu, kyntörastas
lehdistössä äänens ympärkaikuu antaa
pelkäämättä ilmass' sinkoilevii haukkoi,
kotkia ja öitten ilkeit' huhkaimia.
Elo ystävyyden! -

Vilkkaat keripojat
pellot kyntää, kukostavat niityt niittää;
laulaen käy alat' heidän ilotyönsä.
Keri-immet, ruusuposkill', valkeiss' vaatteiss',
miehustalla vyö kuin kesän kirkas taivas
sinertävä, kukkasseppel kiireillänsä,
kangast' kutoo helskyttäen korkeess' lakass',
tahi yhteist' atriaa he rakentavat
viherjälle tanterelle lehdon suojaan.
Sillon liike elävä on impiparvess',
sillon kieli virkeästi livertelee,
kilahtelee usein naurun hopeekello. -

Yhtyvät he atrialle, uljaat pojat
niinkuin neidot kauniit vaatteiss' valkehissa,
vöissä sinisiss' ja kukkas-seppeleissä.
Kanssapuhe ilonen käy pöydän ääress'
elämästä Lintukodon saaress' kauniiss',
tarinoja himeit' mailmoist' kaukaisista
siinä haastellaan ja ihmetellään
ympär pitkän pöydän, tuuheen metsän varjoss',
koska oksill' lintuin laulujoukko ääntää,
pieni, vilpas kiuru viserrellen
pyöriilevi paistehessa päivän kullan,
ja kosk' tuuli hieno, kukkas-hajuu täynnä,
koivistossa lehtiin kanssa leikittelee. -

Taasen rinkitanssissa he kiitelevät
niinkuin niityll kiertelevä länsituuli
keveästi; tahi, kyllästyen tanssiin,
käyvät purjehtimaan sini-lainehilla.
Laivastonsa, lumivalkee joutsenparvi,
alat' heitä rannall' vartoo. Nytpä alkaa
purjeretki, iloretki ympär saarta,
laivat kimmeltävät, kaikki kuormans' saavat.
Parittaisin nuori kerijoukko istuu
hartioilla joutsenen, ja rivi kulkee
yhtä rinnan pitkin saaren tyyntä rantaa.
Ihanasti laulaa poika niin myös neito
armaas' syleilyksess' laivan hienoll' kannell'.
Joutsen alakuloisesti ääntää,
ihanasti toki; linnut visertelee
rannall' kiistellen ja saaren metsä kaikuu;
meri kaikuu, taivaan kansi kaikuu,
kaikki yhteensulaa sointuun ihmeelliseen,
kaikk' on hyminä kuin Tapiolan linnass',
koska soivat siellä kultakanteloiset.
Niinpä purjehtivi kaunis kerijoukko
joutsenvenheillänsä ympär rauhansaarta,
ja kosk' viimein täytetty on iloretki,
maalle astuvat he iloleikkiin toisiin. -
Mutta usein puitten juurilla he istuu
vasten rintaa aleskallistuneell' päällä;
tyyneest', armaast' tuijottelee katsantonsa
mietiskellen hiljaisessa ikävyydess'.
Miksi ikävyydessä he uneksuvat?
Miksi ihanasti kallistuvi päänsä?
Senpä syytä eivät ymmärtää he taida
mutta tuskaton on heidän ikävyytens',
pian pois se haihtuu niinkuin aamun kaste
poskelt' kukkasen, ja karkeloihin taasen
rientävät he viherjälle tanterelle,
laulain onnen elämästä rauhan saaress'.
Niin he iloitsee, ja viimein illan tulless'
vaipuvat he unen hienoon helmaan
unta kultast' näkemään, ja päälläns' väikkyy
kesä-yöseen tyyni, hymyilevä taivas,
niinkuin vaisunsinii'n, hiilakkainen huivi.
Hiljaisuus on kaikkialla, aalto rannall'
makeasti makaa, liikahda ei lehti. -

Aamu hohtaa, koivuin valkeet rangat loistaa,
lempee tuuli idän purpuraisilt' porteilt'
meren pintaa viivottaa ja ilma täyttyy
taasen lintuin viserryksest' lehdistössä.
Sillon ihanasta unestansa herää
kerikansa, ijankaikkisesti nuori,
rientää ilotyöhöns Lintukodon saaress.
Uljaat pojat pellot kyntää, niityt niittää,
naiset kangast' helskyttävi korkeess' lakass'.