Stadin parhaat
Tyyppi
novellit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Ihastuttava novelli sodanjälkeisestä Helsingistä, nuorista pojista Pitkänsillan kupeessa ja eräästä kesäisestä tragediasta.
(Laura Norris/ Sanojen aika)
(Laura Norris/ Sanojen aika)
Henkilöt, toimijat
Konkreettiset tapahtumapaikat
Tekstinäyte
Stadin parhaat
Kaisaniemen puiston kiviaidalla me juostiin. Tuuli toi meren tuoksun jo ennen kuin me tultiin perille. Veneiden luona oli pultsareita niin kuin aina. Ne olivat likaisia, haisevia ja kännissä. Niillä oli pulituuria pullossa. Pienenä meitä peloteltiin, että ne oli namusetiä. Kukaan ei kyllä kertonut, mitä namusedät tekivät sitten kun olivat houkutelleet karkeilla kakaroita mukaansa. Niin että ei me niitä oikein opittu pelkäämään.
Yhdellä oli pahviset kenkälaatikot jaloissaan. Sen jalat olivat paleltuneet sodassa. Kun me tultiin, se istui rannalla ja tuijotti veteen.
- Mitäs pojat?
- Tultiin vaan vähän tsiigaan...
- Niin aina, se sanoi ja yritti sytyttää sätkää.
- Meidän kaverit hukku täällä tänään, Kosti sanoi.
Ylhäällä sillalla kulki ihmisiä ihan tavallisesti, eikä kukaan katsellut tänne alas. Joku oli kuitenkin nähnyt pojat vedessä ja soittanut ambulanssin. Make meni vedenrajaan. Meri oli tuonut mukanaan kaikenlaista roskaa, pultsarit oli sotkeneet lisää ja veneen omistajat jättäneet roiniaan joka paikkaan. Tästä rannasta pojat eivät olisi koskaan lähteneet uimaan. Ehkä ne oli siksi kiivenneet sillan kaiteelle.
- Ei ne molemmat kuollu.
Make kääntyi ympäri ja sen naamasta näkyi, että se oli itkenyt. Mä katsoin sitä silmiin ja mun suussa tuntui suolainen maku. Mun oli pakko niistää sisäänpäin. Kosti sylkäisi ukon viereen.
- Hei mitä sä sanoit?
- Se toinen poika ui rantaan, tonne noin ja lähti sitten takasin kun toista ei näkynyt missään. Se huusi monta kertaa Peraa.
Me alettiin tajuta. Ne olivat lyöneet vetoa, hypänneet ja sukeltaneet. Masa oli selvinnyt.
Kaisaniemen puiston kiviaidalla me juostiin. Tuuli toi meren tuoksun jo ennen kuin me tultiin perille. Veneiden luona oli pultsareita niin kuin aina. Ne olivat likaisia, haisevia ja kännissä. Niillä oli pulituuria pullossa. Pienenä meitä peloteltiin, että ne oli namusetiä. Kukaan ei kyllä kertonut, mitä namusedät tekivät sitten kun olivat houkutelleet karkeilla kakaroita mukaansa. Niin että ei me niitä oikein opittu pelkäämään.
Yhdellä oli pahviset kenkälaatikot jaloissaan. Sen jalat olivat paleltuneet sodassa. Kun me tultiin, se istui rannalla ja tuijotti veteen.
- Mitäs pojat?
- Tultiin vaan vähän tsiigaan...
- Niin aina, se sanoi ja yritti sytyttää sätkää.
- Meidän kaverit hukku täällä tänään, Kosti sanoi.
Ylhäällä sillalla kulki ihmisiä ihan tavallisesti, eikä kukaan katsellut tänne alas. Joku oli kuitenkin nähnyt pojat vedessä ja soittanut ambulanssin. Make meni vedenrajaan. Meri oli tuonut mukanaan kaikenlaista roskaa, pultsarit oli sotkeneet lisää ja veneen omistajat jättäneet roiniaan joka paikkaan. Tästä rannasta pojat eivät olisi koskaan lähteneet uimaan. Ehkä ne oli siksi kiivenneet sillan kaiteelle.
- Ei ne molemmat kuollu.
Make kääntyi ympäri ja sen naamasta näkyi, että se oli itkenyt. Mä katsoin sitä silmiin ja mun suussa tuntui suolainen maku. Mun oli pakko niistää sisäänpäin. Kosti sylkäisi ukon viereen.
- Hei mitä sä sanoit?
- Se toinen poika ui rantaan, tonne noin ja lähti sitten takasin kun toista ei näkynyt missään. Se huusi monta kertaa Peraa.
Me alettiin tajuta. Ne olivat lyöneet vetoa, hypänneet ja sukeltaneet. Masa oli selvinnyt.