Luontoäidin esiliina

Karhu laskeutui alas ja tuijotti ihmislapsia tihrusilmillään.
– Oletteko te tehneet pahaa Luontoäidille? Mitä? Mrrrr.
– Emme me, mutta… yritti Hanna selittää.
Lilli ei kuitenkaan jaksanut odottaa, vaan huusi suoraan karhun korvaan:
– Etkö sinä kuule vai etkö sinä ymmärrä, tyhmä iso karhu! Luontoäiti käski sinun tulla heti ja sinä kuhnailet ja kuhnailet.
Karhu hieraisi käpälällä korvaansa ja kysyi kuin uutta asiaa:
– Käskikö Luontoäiti? Mitä hän käski?
Lilli meni niin lähelle karhua, että pieni punainen nenä oli kiinni isossa mustassa nenässä. Sitten hän sanoi hyvin huolellisesti:
– Nukutko sinä vielä vai eikö sinulla ole aivoja ollenkaan? Traktori työnsi ison kiven Luontoäidin esiliinan päälle. Vain sinä olet niin vahva, että jaksat nostaa kiven pois.
– Minkä? kysyi karhu muttei näyttänyt enää vihaiselta.
Lampi neuvoi:
– Hierokaa sitä niskasta, niin sen ajatukset pääsevät kulkemaan.
– Niskallako sinä ajattelet? ihmetteli Hanna ja tarttui karhua korvan takaa.
Tytöt hieroivat ja selittivät yhtä aikaa ja vähitellen karhu rupesi heräämään unenpöpperöstään.
– Kukaan muu kuin sinä ei jaksa nostaa kiveä pois, kehaisi Lilli lopuksi.
– Miksette sitä heti sanoneet? moitti karhu. – Kun Luontoäiti on pulassa, minä en viivyttele hetkeäkään. Missä hän on?
Tytöt muistelivat.
– Puron luona, tai ei ihan, mäen päällä, rinteessä, melkein putoamassa.
– Putoamassa! säikähti karhu. – Mihin puroon?
Tytöt evät tienneet enää, mitä sanoa.
– Tuohon suuntaan vai tuohon? kysyi karhu ja pyöri rauhattomana ympyrää paikallaan.
Mutta sitäkään tytöt eivät tienneet. He olivat eksyksissä jo toista kertaa.
Silloin kettu mennä viipotti lammen toista syrjää ja lauloi mennessään omakehun laulua.

– Minä olen kettu
hyvin kasvatettu.
Minä olen kettu
hyvin pu-ettu.
Minä olen gettu,
dalla dalla dettu.