Tässä on valo
Tyyppi
runokokoelmat
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Runokokoelma tavoittaa yhtä aikaa sekä lapsen että aikuisen näkökulman, peilaa niitä toisiinsa, näyttää valon ja varjon, katsoo menneeseen ja tulevaan. Lapsen leikkien iloitseva tarkkailu sulautuu huoleen hahtuvaisten siipien kantamisesta ja kasvaa hädäksi ihmisten käsissä riutuneen luonnon puolesta.
Me olemme aikuiset, emme uskalla
koskettaa toisiamme sillä
sulat ovat harvassa. En minä sinua rakasta
enempää kuin koko maailmaa.
Sanomatonta hellyyttä vain: siellä kaukana
liikutat minua. Silitän käsivarttasi
ja menen sopukkaan, simpukkaan,
selviydy miten taidat, kirjoita joskus,
yhtä Valoa voin hetken hengissä pitää.
Tässä on valo sekoittaa shamanistisia elementtejä arjen ilmiöihin tajunnanvirraksi, jossa synkkienkin sävyjen ja näkyjen keskeltä kajastaa aina toivo. (Kustantajan esittelytekstistä)
Johanna Venhon hieno, neljäs runokokoelma, alkaa jo kirjaimellisestikin valosta ja loppuu valoon. Teoksen avausrunon ensimmäinen lause on ”tässä on Valo” ja päätösrunon viimeinen lause on sama, vain sanajärjestykseltään vastakkainen ”valo on tässä”. Valo on runoissa henkilö, lapsi nimeltä Valo: ”Tässä on Valo, hän on/ läpinäkyvä lapsi, hän on reunoista repaleinen/ ja lähtee matkaan” (s. 9). Valo on myös jotakin aineetonta, tihkuu koko kokoelman säkeiden väleistä, se on läsnä aamunkajossa, vedessä, lampuissa ja lyhdyissä: ”Suojaan valoa/ kämmenellä, suljen sen purkkiin, se pyrkii ulos” (s. 21). Valo merkitsee kokoelmassa myös vertauskuvallisesti toivoa ja iloa.
Teoksen keskeisin teema on äidinrakkaus, äidin ja lapsen välinen ainutlaatuinen suhde: ”Kun ollaan käsittämättömän reunalla/ ei puhuta loogisia ja puhutaan/ kaivovedenkirkkaita. Valo sokeltaa,/ sähköttää.” (s. 12) Lapsi nimeltä Valo on äidilleen, runojen puhujalle, valo, mutta samalla onnea varjostaa huoli lapsesta: ”Ennen Valoa en pelännyt, olin/ lapsi ja ruutuhypin, lensin uhmalla/ valtamerien yli, viimeistä päivää/ elin ennen Valoa.” (s. 13)
Venhon runot ovat vahvan kuvallisia, ne liikkuvat luonnon elementtien äärellä: valo, pimeys, vesi, metsä, kasvit. Ihmisen rakennelmat ovat kaukana, runot liikkuvat irti ajasta, sukeltavat ikiaikaiseen äidin ja lapsen välisen suhteen jatkumoon. Lapsi on ihme, lapsen maailma on yhtä ihmettelyä. Ensin ollaan yhtä, on äidin ja lapsen yhteinen, symbioottinen maailma ja sitten onkin liian äkkiä erkaannuttava, luovuttava: ”Miten päästän sen vapaaksi tähän ryteikköön? Miten lasken irti/ ja minne sitten näen mennä?” (s. 50) Irti päästäminen on sekä kipeä päätös kiinteälle suhteelle, kokonaiselle yhteiselle maailmalle, että uusi, toiveikas alku: ”Valo käy vahvana maailmalla,/ mitä kaikkea se saa aikaan, kaunis lapsi.” (s. 18)
(Silene Lehto/ Sanojen aika)
Me olemme aikuiset, emme uskalla
koskettaa toisiamme sillä
sulat ovat harvassa. En minä sinua rakasta
enempää kuin koko maailmaa.
Sanomatonta hellyyttä vain: siellä kaukana
liikutat minua. Silitän käsivarttasi
ja menen sopukkaan, simpukkaan,
selviydy miten taidat, kirjoita joskus,
yhtä Valoa voin hetken hengissä pitää.
Tässä on valo sekoittaa shamanistisia elementtejä arjen ilmiöihin tajunnanvirraksi, jossa synkkienkin sävyjen ja näkyjen keskeltä kajastaa aina toivo. (Kustantajan esittelytekstistä)
Johanna Venhon hieno, neljäs runokokoelma, alkaa jo kirjaimellisestikin valosta ja loppuu valoon. Teoksen avausrunon ensimmäinen lause on ”tässä on Valo” ja päätösrunon viimeinen lause on sama, vain sanajärjestykseltään vastakkainen ”valo on tässä”. Valo on runoissa henkilö, lapsi nimeltä Valo: ”Tässä on Valo, hän on/ läpinäkyvä lapsi, hän on reunoista repaleinen/ ja lähtee matkaan” (s. 9). Valo on myös jotakin aineetonta, tihkuu koko kokoelman säkeiden väleistä, se on läsnä aamunkajossa, vedessä, lampuissa ja lyhdyissä: ”Suojaan valoa/ kämmenellä, suljen sen purkkiin, se pyrkii ulos” (s. 21). Valo merkitsee kokoelmassa myös vertauskuvallisesti toivoa ja iloa.
Teoksen keskeisin teema on äidinrakkaus, äidin ja lapsen välinen ainutlaatuinen suhde: ”Kun ollaan käsittämättömän reunalla/ ei puhuta loogisia ja puhutaan/ kaivovedenkirkkaita. Valo sokeltaa,/ sähköttää.” (s. 12) Lapsi nimeltä Valo on äidilleen, runojen puhujalle, valo, mutta samalla onnea varjostaa huoli lapsesta: ”Ennen Valoa en pelännyt, olin/ lapsi ja ruutuhypin, lensin uhmalla/ valtamerien yli, viimeistä päivää/ elin ennen Valoa.” (s. 13)
Venhon runot ovat vahvan kuvallisia, ne liikkuvat luonnon elementtien äärellä: valo, pimeys, vesi, metsä, kasvit. Ihmisen rakennelmat ovat kaukana, runot liikkuvat irti ajasta, sukeltavat ikiaikaiseen äidin ja lapsen välisen suhteen jatkumoon. Lapsi on ihme, lapsen maailma on yhtä ihmettelyä. Ensin ollaan yhtä, on äidin ja lapsen yhteinen, symbioottinen maailma ja sitten onkin liian äkkiä erkaannuttava, luovuttava: ”Miten päästän sen vapaaksi tähän ryteikköön? Miten lasken irti/ ja minne sitten näen mennä?” (s. 50) Irti päästäminen on sekä kipeä päätös kiinteälle suhteelle, kokonaiselle yhteiselle maailmalle, että uusi, toiveikas alku: ”Valo käy vahvana maailmalla,/ mitä kaikkea se saa aikaan, kaunis lapsi.” (s. 18)
(Silene Lehto/ Sanojen aika)
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.