Kuin tuuli tähkäpäissä

Hietamies on muuntautumiskykyinen kirjoittaja. Kun hän kertoo kotoisesta lähimenneisyydestä, hän kirjoittaa suhteellisen yksinkertaisesti ja koruttomasti. Kun hän puhuu Roomassa asuvista sivistyneistä, taiteellisista, uskonnollisista henkilöistä, hän virittää kerrontansa henkevän hienos-tuneisiin sävyihin, harmoniaa rikkoo vain parin mielisairaan naisen riehunta ja joskus räiskähtelevä taiteilijantemperamentti. Lopussa kaikki on seesteistä, kuin olisi maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Hietamies on julkisuudessa kertonut, miten paljon työtä hän kirjojensa kanssa tekee, miten moneen kertaan tekstinsä hioo. Hutiloinnista ei siis sopine syyttää. On toki tämänkin romaanin pintasilaus kaunis, mutta pinnan alla on sisältöä kovin niukasti. Ihmiskuvaus ei ota Hietamieheltä onnistuakseen, mieleen tulee ylinäytelty harrastajateatteri. Parastaan Hietamies on mielestäni antanut romaanissa Maan väkevän lapset, se oli maanläheisyydessään ainakin aito. Uusi romaani on kaikessa henkevyydessään hengetön, ei se elä.