Mitä tapahtuu todella?

Saarikosken runot ovat reaktioita ketjussa - runot alkavat toistensa sisästä. Tosin kaikki eivät ole renkaina täyttyviä; joukossa on pelkkiä kielellisiä lassoja, kylläkin herkkiä kiristymään assosiaatioiden sarviin ja vetämään mielikuvien laumaa kokoon. Saarikoski löytää loistavia näkykuvioita kuten "minä olen pelkkää pimeyttä niinkuin enkeli joka lentää omaa valoaan nopeammin". Toisinaan runot säteilevät liian monia mielikuvia ja aina ei annettu vihje toimi. Kirjan alkupuoli välittää runoilijan psyykeä hallitsevan maailmankuvan: Avaruus kiertyy putkeksi ja Aurinko on tämän punaisen putken loistava aukko, samalla kertaa elämää polttava ja elämää siittävä, linnunrata on Auringon siemenet. Tässä primitiivisessä järjestelmässä tähti on ajelehtiva miina, joka voi räjäyttää kaiken. Runoilija on kaaosta, mutta tähti kasvaa karvoja ja runoilijan minä koostuu vahvimmilleen halussa, Vahvanevan minän jakso päättyy minuudesta luopumiseen, kuolemaan coituksessa (kirkko on lihasta tehty, 17). Loppupuolen runopamfletit (useimmat) välittävät kuvan puolivillaisesta tekosivistyneestä maailmastamme, joka tarjoaa ikävystymistä atomisuojissa.