Kaikki elämäni päivät

Pieneen pyöreäkulmaiseen kiveen oli hakattu lentoon noussut lintu. Pentu katsoi sitä tarkkaan.
- Onko se linnun hauta? se kysyi
- Ei, se on varmaan jonkun lapsen.
- Kuoleeko lapsetkin?
- Kuolee, lapsetkin kuolevat, Aate puristi Pennun kättä, se oli lämmin, elävän lapsen käsi.
- Mutta ne tulee kyllä takaisin, Pentu sanoi lujasti.
Ne tulevat kyllä takaisin? Niinhän se onkin. Ne tulevat uniin ja muistoihin.
He seisoivat sillalla ja pienen odotuksen jälkeen veturi kulki heidän alitseen ja valkoinen höyry peitti heidät. Se levisi kaiteen ylitse ja puisen sillan lankkujen raoista. Pentu kiljahteli jännityksestä. Juna oli mennyt ja Aate huomasi, että he ehtisivät Attilan nurkalle kun Anna pääsisi työstä. Kello neljä alkoi tehtaan ovesta syöksähdellä naisia ulos. Ne näyttivät juoksevan portille asti, niin kiire niillä oli pois. Pentu ryntäsi Annan luokse, Anna hymyili heille ja sanoi:
- Nyt törsätään, minä sain tilin.
Torin reunalla oli Lidmannin kahvila ja sinne he menivät. Siellä oli valkeat pöydät ja tuolit ja kupit lasikaapissa ja leivoksia ja pullia korkeat kaapit täynnä. Kahvi tuotiin kannussa, sokeriastia ja kermakannu olivat kirkasta metallia. Pentu heilutteli jalkojaan tuolin reunalla, se tuskin ylettyi pöydän tasolle, mutta sen eteen kannetulta jalalliselta lasivadilta se söi kolme leivosta. Anna ja Aate joivat vain kahvin. Hetken Aatesta tuntui, että kaikki selviää, on selvinnyt jo ja he ovat nähneet vain pahaa unta. Heillä on työtä ja riittävä toimeentulo, he uskaltavat sokerileipomontuoksuisessa kahvilassa uneksia omasta kodista. Mutta todellisuus näkyy Annan kuluneessa takissa, virttyneessä faustissa. Aaten oma pikkutakkikin alkaa hävettää ja kuraiset kenkänsä hän yrittää kätkeä pöydän alle. Hän alkaa vilkuilla ympärilleen, ettei vain joku näkisikin häntä, työtöntä, leivosvatien äärellä.