Anjanpelto

Läksin markkinoille Anjanpellon
syyskuun päiväl armahal;
ihanasti vaalea ja tyyni
taivas päälläin kaarteli,
kellastunut, äänetön kuin hauta
oli Tapiolan kaupunki.

Milloin seisoin mäel korkealla
kaukarantaan katsahtain,
milloin laaksois hymyvissä kuljin,
huuhelivat paimenet;
niinpä vaelsin mä Anjanpeltoon
Hämeenmaitten kultasilla teil.

Seisoin viimein markkinoitten pauhus:
harput soi ja kanteleet.
Poika ruskea Germaniasta
leiskui harpun helinäl,
vaimo vakaa Pohjanlahden ranteilt
soitti kanteletta lempeää.

Soitto hymisi ja rattaat ryskyi,
orhit hirnuit komeast;
silloin näin mä ihanaisen immen,
nuoren Hämeen-tyttären;
mailman hyörinää hän katsahteli
otsal vakaal, suulla hymyväl.

Näinkö koskaan impeä niin kaunist?
Oi! en elon saarel tääl;
kuni aamun valo koillisessa
hänen poskillans oil kelmeys;
hänen purpuraisil huulillansa,
mikä autuaitten hekuma!

Häntä katsahdellen matkan päästä
uneksuen seison mä,
autuaaksi tuntuu tämä hetki,
tuskalliseks tuntuu se;
povi polttaa, aatos harhaileevi,
hämäryys ja valo vaihtelee.

Mutta katos neito näöstäni,
kansan joukkoon peittyi hän,
enkä löydä enään haamuansa
Anjanpellol ihanal,
en tän mailman turul lakealla
silmiensä tähtiparii nää.

Soitto pauhasi ja orhit hirnuit
Anjanpellon markkinoil;
sinne tänne käyskelin mä kauvan
ihmeellisis aatoksis,
katsahtelin löytääkseni neitoo,
mutta turhaan kiehtoi silmäni.

Kotiin matkustin mä viimein taasen:
millon seisoin kunnahil,
millon laaksois hymyvissä kuljin,
huuhelivat paimenet.
Niinpä vaelsin mä Anjanpellolt
Hämeenmaitten kultasilla teil.

Ihanasti korvissani aina
nimi Anjanpelto soi;
sydämmeni riutumaan sä saatat,
Anjanpelto kaukana;
siellä näin mä taivaan kauniin immen,
mutta katosi hän ainiaaks.