Kieli jota puhuimme

Kesälukemiseksi hyvin sopinut romaani italialaisesta perheestä, joka keskustelee huutamalla. Paljon henkilöhahmojen vilinää ja hillittömiä, mutta lakonisesti ilmaistuja käänteitä. Mussolinin aikakauden fasismi vaikuttaa taustalla ja välillä tuttavia piilottelee ja katoaa, mutta perhe vaan porskuttaa eteenpäin keskustellen huutamalla. Kiinnostavaa, miten kertojaminä tulee vähitellen näkyväksi kirjan loppupuolella aikuisena, alkupuolella hän on lähinnä näkymätön tarkkailija. Luin pienissä paloissa hitaasti, ja sillä tavoin kirjan tyyli iski. Perheen isän ja äidin dialogeja olisi voinut lukea lisää ja lisää.

”Sellaisia olivat siis runot: Yksinkertaisia ja tyhjästä tehtyjä, ja ne kertoivat asioista, joita katsottiin. Katselin ympärilleni silmä tarkkana. Etsin asioita, jotka voisivat muistuttaa niitä mustia linnakkeita ja vihreitä niittyjä. Tällä kertaa minua ei hämäisi mikään.” (s. 59)

”Isän raivo yltyi pelottavaksi. Joka kerran, kun joku meistä ilmoitti aikovansa naimisiin, hän raivostui silmittömästi, oli tuleva puoliso kuka tahansa.” (s. 82)

”Oveluuteen perustuvat virheet ottavat ihmisen vangikseen. Niiden juuret ovat vahvemmat kuin ajattelemattomuuteen ja vilpittömyyteen perustuvien virheiden.” (s. 226)