Isäni rakkaani

Annika Idströmiä ei ainakaan voi moittia siitä että hän olisi lähtenyt toisessa romaanissaan kirjoittamaan uudelleen viimevuotista, poikkeuksellisen onnistunutta esikoistaan Sinitaivas. Siinä kertojan huomio jakaantui laajalle, monen keskushahmon suuntaan, ja siinä oli kysymys hyvin konkreettisista asioista, arkisista jos niin halutaan, mutta tämän sanan siinä merkityksessä, että kokemus oli yhdistävä, jaettavissa. Isäni rakkaani on nähdäkseni yritys siirtyä vaaka tasojen moninaisuudesta syvyystasojen moninaisuuteen, porautua yhden ihmisen näkökulmasta perhesidonnaisuuksien syövereihin. Pyrkimystään Idström toteuttaa mm. liu'uttamalla eri sukupolvia edustavia henkilöitä toisiinsa tavalla, joka kyllä pakottaa lukijan valppaaksi. Kuitenkin minulle kävi niin, että tämä muistojen ja nykyhetken, unien, näkyjen ja kuvitelmien kuori jäi ydintä vajaaksi. Kohteettomuuden tuntua ei aivan lopun avartuminenkaan hälvennä. Uusiutumishalu on sinänsä arvostettavaa, ja vaikka Idströmin tämänkertainen romaani ei aivan vakuutakaan, vaikuttavuutta siltä ei voi kiistää.