Kirjoitan suomalaista runoa japanilaisen haikun muodon ja sisällön keinoin. Pyrin noudattamaan klassisia shasei-sääntöjä. Innoittajiani ovat paitsi japanilaiset, myös vanhat kiinalaiset klassikot sekä uudempi länsimainen haiku. Kuva-aiheet tulevat kuitenkin suomalaisesta arkiympäristöstä; bambuja täällä nähdään vain onkivavoissa.
Haikun idea saattaa myös tulla keskustelunpätkistä, luetusta tai koetusta. Vahva yksittäinen vaikutin runoissa on itämainen maalaustaide. Siinäkin visuaalisuus vaikuttaa idylliseltä, mutta pinnan alla piilee aina jotain muuta.
Haiku on kertova hetki. Se ilmaisee paljon ja vihjaa enemmän. Haikuun ei kuulu retoriikka tai rönsyilevä filosofia. Japanilaisen tussimaalauksen tapaan onnistunut haiku on minimalistinen kuva, joka on hiottu miniatyyrimäiseen täydellisyyteen.
Jotkin runoni ovat oikeastaan senryûta. Leikkisä senryû noudattaa haikun mittaa, mutta on tyyliltään vapaampi. Lännessä se mielletäänkin usein haikun alalajiksi. Tällainen runo voi sisältää satiiria, maanläheistä aforismia, intertekstuaalista kommentaaria. Siinä, missä haiku pyrkii välttämään yletöntä nokkeluutta, vulgaaria huumoria tai moralisointia, senryû keskittyy nimenomaan luonnon sijasta ihmisluonnon ihmeellisyyksiin.
