Jaakkola, Lasse

Tuulikki oli jo hetken seisonut mökin pihamaalla ja katsellut suu kiinniliimautuneena miesten työtä. Hän näki, miten hetki hetkeltä läheni se silmänräpäys, jolloin Vendla-muorin ja hänen mökkinsä lysähtää armotta kasaan. Mutta hän ei halunnut puhua miehille mitään. Hän tiesi, että nämä olivat syyttömiä. Tämän teon aiheuttaja oli Veskilässä. Tuulikki kääntyi katsomaan ylhäällä mäen päällä ylpeänä seisovaan taloon. Sen suuret ja komeat ikkunat kiilsivät sadoin värein kevätauringossa ikäänkuin ilosta ilkkuen. Tuulikki puristi järkytyksestä vapisevat kätensä nyrkkiin. Vielä koskaan hän ei ollut mennyt tuohon taloon, mutta nyt se hetki oli koittanut, nyt oli sanottava selvät sanat sen ylpeälle ja sydämettömälle valtiattarelle. Tyttö ei miettinyt enempää, vaan lähti juoksujalkaa kohti Veskilää. Hän ei vilkaissutkaan ympärilleen pihamaalla, vaan meni suoraan läpi tuvan emännän kamariin, ei koputtanut myöskään ovelle, vaan astui sisään. Loviisa-emäntä istui siellä valmiina odottamassa. Hän oli nimittäin nähnyt Tuulikin tulon. Emäntä oli varautunut myrskyyn. Hän halusi itse olla samanlainen kuin hyökkääjäkin. Ivallinen ilme suupielissään hän katseli ovensuuhun seisahtunutta Tuulikkia.