Korhonen, Kalle

Kirjailijan kertomaa

"Jo kouluaikoina minusta oli hauska kirjoitella aineita. Joskus ne saattoivat olla aika ronskia, joita opettaja oli aina vähän silotellut.
Kirjoittajapiirissä sain sitten lopullisen kimmokkeen kirjoittelulle. Aiheina on ollut monta kertaa tositapahtumat ja sattumukset. Niiden tiimoilta mielikuvitus lähtee vauhtiin. Olen paljon lukenut myös kirjoja. Rajatieto ja mystiikka kiinnostaa. Myös uskonnot. Pöytälaatikossa on käsikirja, jossa haluan tuoda esille eri uskontoja karmeudessaan. Fanaattisuudessa puolustetaan ja lepytetään jumalia aivan uskomattomin toimin. Toistaiseksi en ole saanut sille kustantajaa. Raamatun profeetta Samuel vallanhimossaan on siinä myöskin tuotu esiin.

Lisäksi minulla on työn alla kirja, jossa kerron olostani Etelä-Suomessa, rakennustöissä kului siellä kymmenen vuotta."

Elämäkertatietoa

Syntynyt 1924 Paltamossa.
Asuinpaikka Paltamo.
Asunut Hyvinkäällä vuosina 1977-1985.

Opinnot
kansakoulu, ammattiopintoja kirjeopistossa
Ammatit
kirvesmies, maanviljelijä

Palkinnot
Paltamon sivistyslautakunnan kirjoituskilpailuissa ensimmäinen ja toinen palkinto.

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Runot:
Vänrikki Stoolin tarinat Kainuun murteella. 2001. (Mukaelma J. L. Runebergin teoksesta "Vänrikki Stoolin tarinat".)

Mukana antologioissa
Kesänsatoa. Kainuun opiston kirjoittaja- ja kuvittajakurssien kesänsato 1989.
Puiden tuiskusukat. Paltamon kansalaisopiston kirjoittajapiiri 1989

Kukan terälehtiä pitkin. Kainuun opiston kirjoittajakurssin antologia 1991.
Kainuulaisia satuja ja tarinoita. Paltamon kansalaisopiston kirjoittajapiiri 1992.
Lisämaksua natinasta ja muita kainuulaisia perinnetarinoita. Paltamon kansalaisopiston kirjoittajapiiri 1993.
Paltamon vana vedessä. Paltamon kunta 1995.
Alakivi. Paltamon kansalaisopiston kirjoittajapiirin antologia 1996.
Hengen mahlaa : kirjoittamisen ideailtapäiviltä Paltamosta. Paltamon kansalaisopisto 1999.
Kiulukoita Kiehimältä. Paltamon kansalaisopiston kirjoittajapiiri 1999.
Ei auta sano nauta. Toimittanut Johanna Jokipaltio. Maahenki 2007.
Kainuun Joulu : kirjallinen vuosialbumi. Kainuun kirjailijat. Mukana useina vuosina.
Runoja lainanpäivänä. Kainuun kirjailijat. Mukana useina vuosina.

Tekstinäyte

- Anteeksi kuinka? Kuulinko minä oikein.
- Kyllä jääkäri kuulit aivan oikein, minä olen Maria Maggaleena!
Entä kuka itse olet? Sanoit minulle olevasi jääkäri Mantila, mutta äiteelle sotamies Miikkulainen. Kumpi hän suvaitsee olla?

Mantila sävähti punaiseksi. Hän kirosi mielessään tätä ajattelematonta mokaa. Kuinka ihmeessä hän oli näin sanonut. Tästä ei nyt selviä uskottavasti millään. Kumpa keksisi äkkiä tähän jonkun toisen valheen peitoksi. Virhe korjataan toisella virheellä, niihän sitä sanotaan. Merkillistä, että ihmisen persoonasta voidaan näin riistää johdonmukaisuus. Ajatukset harhautuvat ja toiveet vääristyvät karmealla tavalla. Mutta totuus, niin ne viisaat sanovat, ei pala tulessakaan. Voi, voi, tätä syntistä maailmaa! – Maria Maggaleena. Kumma kun ei sanonut olevansa neitsyt Maaria. Hyvä! Nyt minä keksin mitä sanoisin tälle Maria Maggaleenalle: Te olette mitä ilmeisemmin kuulleet minun nimeni väärin. Pienestäkin virkkeestä voi joskus syntyä väärinkäsitys. Kieli, se pitäisi aina muistaa pitää supussa. Torvelolla. Ei tietenkään näin, hän mallasi. Johan olisi typerää. Mutta joskus tulee ajatuksiin sellainen ilmiö joka pirstoo ajatukset piloille. Niin kuin tässäkin tapauksessa näyttää käyneen. Aivoissa kun on nähkääs kaksi lohkoa.

- Asia on kuulkaas sillä tavalla, Mantila aloitti kirkastunein mielin. - Vaikka tämä tuntuu hieman hullunkuriselta, niin totta se on, minulla on kaksi sukunimeä. Ei tietenkään enää, koska se toinen pyyhkäistiin jo nuoruudessani pois. Ei, älkää käsittäkö nyt väärin, en minä ole äpärälapsi. Nääs, isäni oli sukujaan miikkulaisia, niin tottakait minäkin aluksi. Mutta sitten se ukkopaha sai päähänsä muuttaa nimensä Mantilaksi. Enkä tiedä vieläkään minkä sen päähän tuli. Kaipa sen päässä velloi jonkinmoinen uutuuten viehätys. Eihän nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä, niinhän sitä sanotaan. Mutta siitäkös se ukko välitti. Minä olin silloin kymmenvuotias, ja tietäähän sen siinä iässä, että se alkuperäinen sukunimi kerkesi mieleeni syöpyä niin lähtemättömästi, että se vieläkin pimahtelee sieltä joskus aivan huomaamatta. Niin kuin nytkin.

- Ai mikä mahtava selitys, Maria Maggaleena sanoi pilkallinen hymy huulilla.

Kalle Korhonen
Sotamies Näkläpää, s. 93.