Martikainen, Matti
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Tekstit kokoomateoksissa:
Latvavesiltä : Ukrin vuosikymmen 1956-1966. (Toim. Eino Laitinen, Jouko Puhakka, Väinö Putkonen ym.) Ukri 1966
Latvavesiltä : Ukrin vuosikymmen 1956-1966. (Toim. Eino Laitinen, Jouko Puhakka, Väinö Putkonen ym.) Ukri 1966
Tekstinäyte
Ruumiinrakenteeltaan vainajaa olisi voitu sanoa solakaksi. Tämän paino oli tuskin viittäkymmentä kiloa enempää. Pituutta oli arviolta satakuusikymmentä. Vainajan tukka oli tummanruskea, säädyllisentuntuiseen permanenttiin muotoiltu.
Otsa alkoi tukanrajasta jyrkästi kuin Paljakkavaaran mäki Outokummun ja Polvijärven välisellä vanhalla tiellä, kummunharjaa ei ollut juuri ollenkaan ja lasku kulmakarvoja kohti oli yhtä jyrkkä kuin nousukin. Kulmakarvat olivat hivenen poisnyppimällä harvennetut. Silmissä oli kuin jotain julmaa. Kuolinhetkellä ne olivat jääneet auki. Katseen kylmyys ei kuitenkaan johtunut siitä, vaan silmäkuoppien syvyydestä. Ne tuntuivat olevan kuin maan alla. Ihoryppyjen keskittyminen kuin renkaiksi silmien ympärille antoi vaikutelman kuin kohdettaan etsivästä kanuunanpiipusta kaikkine kierteineen. Nenä oli kapea, aavistuksen verran kyömykäs.
Suu ei viitannut irstaan elämän viettämiseen. Vaikutti siltä, että vainaja ei ollut elinaikanaan ollut illasta toiseen siiderissä eikä ollut laulanut loppuillasta pieruissaan iskelmää: en ymmärrä, miksi jälkeen onnen hetken sade rankka saapuu aina… Päinvastoin suu vaikutti määrätietoiselta. Siitä sai sellaisen kuvan kuin vainaja olisi eläessään oppinut vaikenemaan paljon, mutta kun sanoja oli käytetty, ne oli punnittu tarkkaan.
[Ruumiin lämpötila nolla. Omakustanne 1978, s.6-7]
Otsa alkoi tukanrajasta jyrkästi kuin Paljakkavaaran mäki Outokummun ja Polvijärven välisellä vanhalla tiellä, kummunharjaa ei ollut juuri ollenkaan ja lasku kulmakarvoja kohti oli yhtä jyrkkä kuin nousukin. Kulmakarvat olivat hivenen poisnyppimällä harvennetut. Silmissä oli kuin jotain julmaa. Kuolinhetkellä ne olivat jääneet auki. Katseen kylmyys ei kuitenkaan johtunut siitä, vaan silmäkuoppien syvyydestä. Ne tuntuivat olevan kuin maan alla. Ihoryppyjen keskittyminen kuin renkaiksi silmien ympärille antoi vaikutelman kuin kohdettaan etsivästä kanuunanpiipusta kaikkine kierteineen. Nenä oli kapea, aavistuksen verran kyömykäs.
Suu ei viitannut irstaan elämän viettämiseen. Vaikutti siltä, että vainaja ei ollut elinaikanaan ollut illasta toiseen siiderissä eikä ollut laulanut loppuillasta pieruissaan iskelmää: en ymmärrä, miksi jälkeen onnen hetken sade rankka saapuu aina… Päinvastoin suu vaikutti määrätietoiselta. Siitä sai sellaisen kuvan kuin vainaja olisi eläessään oppinut vaikenemaan paljon, mutta kun sanoja oli käytetty, ne oli punnittu tarkkaan.
[Ruumiin lämpötila nolla. Omakustanne 1978, s.6-7]