Kaarto, Tuulikki

Auton kuljettaja oli iloinen mies, joka oli luvannut muistaa sanoa Annelle milloin tämä olisi perillä. Nyt hän katsoi Annea peilistä ja hymyili.
- Älä pelkää, kyllä minä pudotan sinut oikeassa kohdassa pois, hän sanoi.
Anne hymyili epävarmasti. Häntä huolestutti, miten saisi matkatavaransa raahattua koivukujaa pitkin, jos se olisi kovin pitkä. Oli ollut jo tarpeeksi hankalaa kantaa tavarat junalta linja-autoasemalle.
Samassa kuljettaja iski Annelle silmää ja pysäytti auton. Koivukuja johti kauempana näkyvää suurta rakennusta kohti. Annen matkalaukku, reppu ja muovikassi löytyivät auton sisuksista. Kuljettaja varoitti vielä Annea katkomasta luitaan leirillä, kömpi takaisin autoon ja kaasutti pois. Anne tarttui laukkuihinsa ja lähti kävelemään kartanolle päin.

Ekelöfin kartano oli vanha sukutila, jossa oli aina kasvatettu hevosia. Tämä oli Annen ensimmäinen leiri ja häntä jännitti. Kaikki kaverit olisivat outoja, samoin ponit. Niitä ei näkynyt ainakaan kujaa reunustavilla laitumilla. Sitten takaa kuului auton ääni. Taksi pysähtyi Annen kohdalle.
- Et kai sinä, hyvä lapsi, voi yksin kantaa noita tavaroita perille asti. Kuljettaja, nostakaa laukut tavarasäiliöön niin että tyttö voi kiivetä etuistuimelle, kuului päättäväinen ääni autosta.
Kuljettaja vei tavarat auton perätilaan ja Anne nousi taksiin. Hän ehti vilkaista takapenkin asiakasta. Tämä oli hienostuneen näköinen vanha nainen, joka väläytti Annelle terävän hymyn. Hän kertoi olevansa kartanon omistaja, neiti Kronof ja alkoi sitten kysellä Annelta, mistä tämä oli kotoisin, oliko hän ratsastanut paljon, ja miten ihmeessä hän oli selvinnyt pitkästä matkasta yksin.
- Vaikka kyllä lasten pitää osata tehdä jotain itsekin. Ne ovat aivan pilallehemmoteltuja nykyisin. Joka paikkaan kuljetetaan autolla niin etteivät bussia junasta erota, hän tokaisi lopuksi.
Annea hymyilytti.
Ihan kuin mummo, hän ajatteli.
Taksi pysähtyi kartanon eteen. Kuljettaja auttoi neidin autosta ja nosteli Annen tavarat pihalle. Anne katseli taloa. Se oli kuin sadusta, kaksikerroksinen ja villiviinin peitossa. Neljän tornimaisen ulokkeen ikkunat olivat kapeita ja suippoja. Yläkerroksessa oli pieniä parvekkeita. Kuistia kannattivat sirot pylväät.
- Ehdit sinä taloa ihailla kylliksesi myöhemminkin, neiti sanoi tuikeasti mutta ei vihaisesti.
Anne punastui ja tarttui laukkuihinsa.
- Sinä oletkin ensimmäinen leiriläinen. Kiipeä portaita yläkertaan, huoneesi on suuren salin takana, neiti kehotti sisällä.
Itse hän ontui toisaalle alakertaan. Anne kolisteli kantamuksensa ylös kierreportaita. Eräästä ovesta löytyi hänen nimensä, Anne Partanen. Anne laski kantamuksensa huoneen lattialle ja ryhtyi tyhjentämään matkalaukkunsa sisältöä sängylle. Silloin ovi aukesi.
- Moi! Mä olen Birgit Sjö Hesasta. Olet sä Anne Partanen vai Mia Järvi? Niidenkin nimet on ovessa.
- Minä olen Anne.
- Eikö sulla ole enempää tavaroita! Mulla on tämä iso rotiska matkalaukku, se on mun broidin oikeastaan, sitten on kaksi kassia tuolla alhaalla. Kumman sängyn mä valitsisin? Birgit poukkoili asiasta toiseen ja hyppeli ikkunan edessä olevalla hetekalla.
Hän jatkoi hengästyneenä: - Mä... otan... tämän! Kuule, sä olet kauhean laiha, onko sua ikinä sanottu Tikuksi, tällä ratsastusleirillä sä olet Tikku.
Birgit avasi suuren matkalaukkunsa ja alkoi heitellä vaatteita sängylle.
Anne rohkaisi mielensä ja sanoi ujosti: - Sinä voisit olla Takku, koska sun tukkasi on kuin sähköiskun saanut, mutta hän ei uskaltanut nauraa ennen Birgitiä.
- Tämä onkin aito punkkari-kampaus, hän hoilotti ja tanssia ketkutteli ympäri huonetta. - Ollaanko kavereita? Mä en tunne täällä ketään ja mä luulen, että me tullaan hyvin toimeen, Takku ehdotti suorasukaisesti.
Anne nyökkäsi juhlallisesti, ja sitten he löivät kättä päälle.