Pietarinen, Armas
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Tekstit kokoomateoksissa:
Siluetti: proosaa ja runoa. (Toim. Jouko Puhakka, Jaakko Korjus ja Jorma Orelma) Ukri 1971
Siluetti: proosaa ja runoa. (Toim. Jouko Puhakka, Jaakko Korjus ja Jorma Orelma) Ukri 1971
Tekstinäyte
Sauli katsoi litteää avainta kädessään. Se oli Tiinan asunnon avain. Hän tunnusteli avaimen hampaita sormellaan. Leikkauksia oli monta: syviä joiden pohjaviilto oli tasainen ja matalampia, joiden pohja oli vinoksi leikattu.
Tiina oli tullut hänen asunnolleen iltapäivällä meren työntäessä viimeisiä jäälauttojaan rantakiviin. Tyttö oli istunut kärsivällisesti epämukavassa tuolissa ja puhunut. Mitä kaikkea hän olikaan puhunut. Ajatuksistaan sinä iltana kun he olivat Strombolissa. Hän oli aikonut tulla jo seuraavana päivänä, mutta arvellut että poika käskisi hänet pois. Eikä hän olisi sitä ihmetellyt, kaiken sen jälkeen… hän pyytää anteeksi nyt…
Sauli oli sanonut tytölle ettei hän puolestaan ollut kovinkaan ihmetellyt silloista. Häntä oli aikaisemminkin pidelty sormenpäillä kuin tieltä löydettyä nenäliinaa. He olivat kävelleet yli neulasten ja ruskeiden lehtien ja istuneet rannalla lehdettömien pajujen alla. Railojen aalloista oli etelätuuli siepannut vettä vihmoen sillä rantapuiden rungot kiiltäviksi. Tuntuu oudolta sinutella sinua, oli Sauli sanonut. – Älä hupsuttele. Mehän olemme vanhoja tuttuja, oli tyttö sanonut. Lähtiessään hän oli antanut tämän avaimen. – Voit tulla milloin haluat… kolmas kerros.
[Suljetuin ovin. Gummerus 1966, s. 130]
Tiina oli tullut hänen asunnolleen iltapäivällä meren työntäessä viimeisiä jäälauttojaan rantakiviin. Tyttö oli istunut kärsivällisesti epämukavassa tuolissa ja puhunut. Mitä kaikkea hän olikaan puhunut. Ajatuksistaan sinä iltana kun he olivat Strombolissa. Hän oli aikonut tulla jo seuraavana päivänä, mutta arvellut että poika käskisi hänet pois. Eikä hän olisi sitä ihmetellyt, kaiken sen jälkeen… hän pyytää anteeksi nyt…
Sauli oli sanonut tytölle ettei hän puolestaan ollut kovinkaan ihmetellyt silloista. Häntä oli aikaisemminkin pidelty sormenpäillä kuin tieltä löydettyä nenäliinaa. He olivat kävelleet yli neulasten ja ruskeiden lehtien ja istuneet rannalla lehdettömien pajujen alla. Railojen aalloista oli etelätuuli siepannut vettä vihmoen sillä rantapuiden rungot kiiltäviksi. Tuntuu oudolta sinutella sinua, oli Sauli sanonut. – Älä hupsuttele. Mehän olemme vanhoja tuttuja, oli tyttö sanonut. Lähtiessään hän oli antanut tämän avaimen. – Voit tulla milloin haluat… kolmas kerros.
[Suljetuin ovin. Gummerus 1966, s. 130]