Peura, Maria

Lapsivesi meni aamulla.
- Jos haluat synnyttää veteen, parasta synnyttää yöllä. Aamulla sinua ei enää altaaseen päästetä, kätilö tokaisee.
Kone piirtää matalia vuorenhuippuja. Merihevonen lähtee uimaan vastavirtaan. Supistukset, jotka kotona olivat voimallisia, vetäytyvät laskuveden mukana pois.
Palaamme käytävää pitkin pieneen huoneeseen. Käymme levolle vesisänkyyn. Kolmen tunnin unen jälkeen herään virkeänä.
- Nyt minä tulen, merihevonen kuiskaa.
Astun ulos huoneesta. Astun pitkin tyhjää käytävää. Tämä on tärkeä hetki. Minä synnytän pian. Käytävän toisessa päässä avautuu ovi. Joku kävelee kiireisin askelin minua kohti. Liu'un puuvillasukilla häntä vastaan. Ojennan käteni, hymyilen. Hän irvistää.
- Mene nukkumaan.
Esittelen itseni. En ole tavannut häntä aikaisemmin. Hän ei sano nimeään. Hän sanoo:
- Ne supistukset, jotka saat aikaan kävelemällä, ovat hyödyttömiä. Mene nukkumaan.

Kiirehdin häpeissäni huoneeseen. Tuijotan hetken vesipatjalla kelluvaa miestä. Hänen unensa ei tartu minuun. Palaan käytävälle. Pujahdan huoneeseen, jossa on kirjahylly. Merihevonen on taas hiljaa, eikä supistuksia tule. Otan Joni Skiftesvikin romaanin Isäni, sankari ja alan lukea. Kun olen puolivälissä, kuulen huutoa.
Se on se huuto, jonka voimalla vauvat syntyvät.
Miksi ei kuulu mitään muuta? Onko nainen yksin?
Haluan juosta apuun mutta pelkään nimetöntä naista, joka käskee nukkua, vaikka ei väsytä. Jatkan lukemista, kunnes kirja on lopussa. Kieltäydyn kuulemasta huutoa, koska se jatkuu liian pitkään, eikä minun ole lupa mennä.

Haluan pois. Haluan kotiin, eikä merihevonen uskalla heittäytyä. Synnytys käynnistetään. Kone piirtää korkeita vuoria ja äkkiä voimani palautuvat. Sortukoon koko kolkko rakennus. Minä synnytän nyt, yöpaidasta huolimatta.
Merihevonen on rinnoillani. Sen koti valuu verenä maahan. Viivymme sairaalassa vielä kaksi yötä. Hoitajia tulee ja menee. Toiset ovat sydämellisiä, toiset kireitä. Ei ole heidän vikansa, että sairaalassa on tappavat rutiinit ja liian vähän henkilökuntaa.
Terveenä sairaalassa - kuin opintomatka absurdiin. Tämän jälkeen ymmärrän ihmisiä, joiden tila sairaalassaolon aikana vain pahenee. Erään tutkimuksen mukaan potilaat kaipaavat sairaalassa ihmistä. Sairaalassa, jossa oli parantava arkkitehtuuri luonnonmaisemineen, potilaat hakeutuivat ikkunattomaan tilaan, jossa he pystyivät tarkkailemaan henkilökuntaa.

Synnyttäjä tarvitsee turvaa ja kiireettömyyttä. Tämän pitäisi toteutua myös sairaalassa. Kaipasin ihmistä, jonka puoleen kääntyä. Yhtä ihmistä. Heitä oli niin monta ja kaikilla omat tapansa. Kyselin paljon. Kaipasin opastusta ja asioiden perusteellista selvittämistä. En suostunut mihin vain sillä perusteella, että se kuuluu rutiineihin.
Hyvin pian tajusin, että omien vaatteiden lisäksi olisi pitänyt riisua myös aivot. Kysymyksiä ei arvostettu. Kyseenalaistamisen kestivät vain harvat.

Käytävän päässä on seinä, tuolla kaukana. En koskaan pääse sinne asti. Perhehuone on synnytyssalin vieressä. Jotkut siirtyvät vauvoineen toiselle puolelle, kauas huudoista, joiden voimalla vauvat syntyvät. Minun tehtäväni on kuunnella ne huudot, kuunnella tarkasti ja vastata ilman ääntä. Minun tehtäväni on olla hiljaa, kun istun aamiaispöydässä vastasyntynyttä imettäen ja uliseva nainen kiidätetään sängyllä ohitseni leikkaussaliin.
Kerran luulen, että joku kuolee. Huuto on kauhea. Kätilöt säntäilevät käytävällä. Kävelen vaistomaisesti ääntä kohti.
- Mene pois, kätilö karjaisee.
Minä menen, enkä palaa.