Ahonen, Markus

Tuntui kuin kuoleman trumpetti olisi soittanut päässä ja halunnut puskea kaiken korvasta läpi yhdellä kertaa. Hän silitti kutiavaa ihoaan. Kädet näyttivät jänteviltä kuin olisivat valmiina kuristamaan jonkun. Tai kaivamaan povitaskusta veitsen. Jos joku sanoisi jotain, hän voisi tehdä sen koska tahansa. Tässä väkijoukossa.
Hetkessä mieli muuttui ja suru syöksyi hänen sisäänsä. Oliko kuolema ottanut vallan jo hänen mielestään? Antanut kaikelle oikeutuksen?
Hän oli istunut metrossa tänään kaksi kertaa ja pelännyt. Ehkä hän oli muistanut väärin?
Ei. Kyllä hän oli kuullut. Ne puheet. Sanat. Kuolema. Poliisi. Teräase. Murha.
Murha!
Hän katsoi väkijoukkoa. Täpötäysi, keinahteleva, vauhtiinsa huristen nouseva vaunu velloi keskustasta mukanaan idän lähiöihin palaavaa työväkeä. Joku opiskelija seisoi kasseineen hänen penkkiään vasten. Seuraavaan välin ahtauteen oli raahattu polkupyöräkin. Mitä joku sillä talvella teki?
Hän katsoi viereensä. Tavallinen pitkään takkiin pukeutunut mummo nosteli silmälasejaan ja luki asemilla jaettavaa ilmaisjakelulehteä. Hän yritti vaivihkaa kurkistella sivusilmällä lehden sivuja. Ei siinä ollut mitään. Ei ollut ehtinyt päivän lehteen. Mummolla oli samanvärinen kassi kuin hänen äidillään aikoinaan.
Vastapäätä istui nuori mies. Pipo oli päässä syvällä. Parta ajettu huonosti. Tämä katsoi haaveillen kaukaisuuteen kuin olisi unohtanut olevansa kaupungissa. Hymyili hetken niin kuin isä silloin, kun elämässä oli raskasta ja pääsi hetkeksi ajatuksissaan jonnekin. Sinne missä kaikkia rakastetaan sellaisina kuin he ovat.
Ei. Ei se niin voinut olla tässä. Vastapäätä oleva nuorukainen tuntui hörähtävän. Mitä sinä siinä höriset? Ei minussa ole mitään nauramista, hän ajatteli. Arveli vastapäisen hörisevän hänen takiaan.
Toisella puolella käytävää istui varhaiskeski-ikäinen nainen nahkainen reppu kädessään. Pläräsi kansiotaan. Läpsytteli sen papereita liian äänekkäästi. Läpsytys kaivautui todellista voimakkaampana ärsytyksenä sisimpään.
Mene pois. Mene pois! Miksi sinut on tuotu minua siihen viereen häiritsemään!
“Itäkeskus- Östra Centrum. Tämä juna jatkaa Vuosaareen”, kaiuttimista kuului.
Ihmisjoukko puski läpi käytävän ja tunki avautuvasta ovesta ulos. Yhtäkkiä hän tunsi koko oranssinpunaisen metrovaunun värien räiskyvän silmille ja keuhkojen lopettavan toimintansa. Hän muisti hetki sitten kuulemansa vaunun kitinän. Ärsytyksen ja vihlovan piston vatsassaan. Se velloi ja nosti vatsanesteiden kitkerän maun ylös kurkkutorveen.
Hän haukkoi ilmaa ja tunsi kaipaavansa raitista ilmaa. Kun ovet olivat jo sulkeutumassa, ryntäsi hän viime hetkellä ulos. Vaikka hän oli tuntevinaan selässään pistävät katseet, ei kukaan jäänyt häntä katsomaan.
Hän nousi rappuset Itäkeskuksen metroaseman ylätasanteelle ja ryntäsi ovista ulos.
Ulkopuolella hän saattoi haistaa syöttölinjan asiakkaita odottavien linja-autojen pakoputkista tulevat pakokaasut. Silti hänestä tuntui kuin hän olisi hengittänyt metrovaunun tungoksesta poissa ollessaan paremmin.
Ilmaa!
Päässä pyöri ja alhaalta vatsanpohjalta nousi yhä voimakkaampi karvas maku kurkkuun ja suuhun. Käsiä pisteli ja jalkoja heikotti ja päässä pyöri kuin nuorena poikana, kun hän ei ollut muistanut syödä aamiaista ja oli pyörtynyt mökillä kauppa-autolta tullessaan pihatien pensaaseen.
Nyt tuntui paljon pahemmalta! Paha henki nauroi nostaessaan pahuutta hänen sisästään ylös kaikkien näkyville.
“Sinä senkin...”, hän ehti sanoa. Yritti laittaa kampoihin. Kunnes ei voinut enää estää.
Hän kumartui punaisen asemarakennuksen seinämälle ja antoi ylen valkoiseen lumihankeen.
Toivuttuaan muutaman sekunnin hän totesi linja-autojen poistuneen. Aukion tyhjentyneen.
Hän oli yksin. Kuin koko maailma olisi paennut ennätysvauhtia hänen luotaan.
Hetken lumihangen vieressä istuttuaan hän nousi ylös ja hengitti pakkasilmaa, josta bussien pakokaasut olivat haihtumassa taivaan tuuliin.
Yhtäkkiä taivas oli kirkas. Lumi vitivalkoinen. Synnit hetkeksi anteeksiannettu.
Hän ei enää tuntenut pahaa henkeä itsessään. Se oli kadonnut. Kaukaisuuteen. Kuin hän olisi itse sen jotenkin onnistunut hävittämään.
Siksi hän halusi palata takaisin keskustaan. Tuntea hyvän hengen kosketuksen keskeisimmällä paikalla.
Hyvyys. Se saattoi sittenkin olla olemassa.
Ennen kuin hän laskeutui takaisin metroaseman laiturille, hän katsoi nopeasti aseman R-kioskin edessä telineissä olevien lehtien kannet. Uusia painoksia. Ne olivat jälleen täynnä tyhjänpäiväistä tavaraa. Edellisillan tosi-tv-ohjelman tapahtumien kertaamista. Kuin maailma olisi turhanpäiväisen kepeä ja kaikesta tietämättömän viaton.
Eikä kuolemaa olisi koskaan ollutkaan.


Teoksesta Jäljet. Smashwords 2014.