Järvinen, Seppo
Elämäkertatietoa
Seppo Järvinen (s.1936 Tampere) on vapaa kirjailija, toimittaja ja kriitikko, joka on toiminut myös opettajana ja kirjoittajakouluttajana. Hän asuu ja kirjoittaa sekä Tampereella että Soinissa. Järvinen on kirjoittanut kuunnelmia ja esseitä sekä julkaissut runoja lehdissä ja antologioissa. Järvinen mainitsee kiinnostuksen kohteikseen erityisesti Intian kulttuurin ja Islannin kirjallisuuden sekä maaseutukulttuurin, työväenkulttuurin, suomalaisen nykykirjallisuuden ja kirjallisuudentutkimuksen.
”Jokainen kirjalapsi on tekijälleen rakas, ainakin jonkin aikaa. Todennäköisesti merkittävin teokseni on runokokoelma “Talvikirjeitä”. Olen ladannut siihen kirjallista dynamiittia. Runot eivät saa olla mitään semanttista lepertelyä. Niistä on löydyttävä ydin, sanoma, pointti. Runot eivät kuitenkaan ole propagandaa. Runous on lähellä grafiikkaa, veistostaidetta, siis sanaveistoksia. Runot puhuvat vain oleellisen. Niihin ei tungeta kaikenmaailman puppua, kuten romaaneihin. ”
Lukukeskus
---
synt. 18.5.1936 Tampereella
asuu Soinissa ja Tampereella
naimisissa
opinnot: FM, opettaja
ammatti: kirjailija, kansakoulunopettaja, yleisaineiden opettaja, opinto-ohjaaja
sivutoimet: kriitikko, rankapuiden kerääjä, kirjoittajakouluttaja, ateljeekriitikko, Teletopelius - KSV-instituutin ohjaaja
luottamustehtäviä: Pirkanmaan kirjoituskilpailun palkintoraadin jäsen 1974-85, Tampereen kirjastolautakunta ja kulttuurilautakunta, Runeberg-palkinnon esiraati
palkinnot: Einari Vuorelan palkinto 1995
1. p. Otavan novellikilpailussa 1983
Tampereen kaupungin luovan kirjallisuuden palkinto 1983, 1988
harrastukset: luonto, lukeminen, Intian, Viron ja Tsekin kulttuuri sekä bibliofiiliys, kuuluu Sanataiteen yhdistykseen, Soini Seuraan ja Kyläpääskyt ry:hyn.
Seppo Järvinen on Tampereella sekä Soinin Kukonkylässä asuva kirjailija, jonka tuotanto käsittää mm. runokokoelmia, novellikokoelman, lastenkirjan, kuunnelmia, lukuisia tekstejä eri antologioissa, esseitä, matkakirjoja sekä kirjallisuuskritiikkiä ja artikkeleita eri lehdissä.
- Kirjoittaminen on ollut paha tapa, narcomania scriptum. En kirjoita kuitenkaan pakonomaisesti, vaan kirjoittaminen, aihe, kuvat, valitsevat minut. Kirjailijaksi ei tulla missään akatemioissa, vaan elämän yliopistossa. Kirjoittaminen minulta vaatii kankkusten (ei krapuloiden) sietokykyä ja vipinää korvien välissä, metakkaa aivoganglioissa.
Kirjoittanut olen kansakoulun raittiuskilpakirjoituksista lähtien. Kirjoittamaan ei siis "ryhdytä". Kirjailijan työ tuli teosten julkaisemisen kautta. Minulla ei kuitenkaan ole mitään hinkua nähdä kirjojani Akateemisen ikkunassa. Kirjailija tekee yksinäistä työtä, mutta lopullisena kohteena on sekä sanataideteos että lukija. Ei ole kirjaa ilman lukijaa. Kirjailijoita kyllä on.
Jokainen kirjalapsi on tekijälleen rakas, ainakin jonkin aikaa. Todennäköisesti merkittävin teokseni on runokokoelma "Talvikirjeitä". Olen ladannut siihen kirjallista dynamiittia. Runot eivät saa olla mitään semanttista lepertelyä. Niistä on löydyttävä ydin, sanoma, pointti. Runot eivät kuitenkaan ole propagandaa. Runous on lähellä grafiikkaa, veistostaidetta, siis sanaveistoksia. Runot puhuvat vain oleellisen. Niihin ei tungeta kaikenmaailman puppua, kuten romaaneihin.
Runot ovat herkkiä kuin ensiöinen neito, julmia kuin barracudat, lempeitä kuin pilvet taivaalla; sanalampaita, joita lukija paimentaa. "Talvikirjeissä" luonnonmaisema sulautuu mielenmaisemaan. Tietty surrealismi ripauttaa suolaa kirjoittaja/lukijan mielen haavoihin. Runous ei voi olla pelkkää terapiaa. Runot ovat itsenäisiä, oman äänisiä. Toivottavasti se kaikkein merkittävin teos on vielä tulossa. Jokaisessa kirjailijassa piilee halu tiettyyn perfektionismiin.
- Ajatusten ja kokemusten rosoisuutta ei mikään hieno viila hio, maisema on karu, tunnelma kova, ilo on alakulossa, mutta ennen kaikkea tietynlaisessa miehekkäässä luopumisessa; antautuminen osoitetaan todelliseksi, vääjäämättömäksi ja viisaaksi. Ja vielä jää voimia sekä ajatteluun että havainnointiin, terävästi. (AL 5.1.90, Risto Ahti Talvikirjeistä)
Luovan työni lähtökohdat ovat nöyryys, humanismi, ihmisen ja luonnon kunnioittaminen. Olen ikuinen etsijä, henkinen luuseri, maaton ja karjaton mies. Onko minulla sitten jotakin sanottavaa lukijalle? Toivottavasti on. Olen alatien-kulkija, kuten Paavo Ruotsalainen, en kuitenkaan ankaran herännäinen, kuten Antti Hyry. Kirjailijan on annettava elämisen/olemisen tilaa myös itselleen, muutoin hukka perii.
Tunnen tiettyä yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä. En halua kiivetä barrikadeilla julistamaan rahan, rauhan ja miehisyyden elementtejä. Vihaan menestyksen teologeja. Suhteeni uskoon on ikuinen Tuomas Epäilijän osa. En pelkää vanhenemista, kuolemaa. Tämän on tultava myös teksteissäni esiin. Olen koulukuntien ulkopuolella, outsider, tarkkailija.
Itselleni tärkeitä teoksia: Leo Tolstoin Ylösnousemus. Miguel de Unamunon Pyhän miehen uhri. Wanha wirsikirja. Körttivirret. Simo Korpelan virsirunous. Jack Londonin tuotanto. Lassi Nummin Vuoripaimen. Hengenheimolaisia löytyy vain kolme: Pekka Aunus Kejonen, Reino Rinne ja Torsti Lehtinen sekä lisäksi T. S. Eliot ja japanilaiset tanka-runot.
Kysyttäessä pirkanmaalaisuuden merkitystä itselleen Seppo Järvinen vastaa: "Tunnen ja en tunne pirkanmaalaisuutta itselleni tärkeäksi. Olen "kahden maan kansalainen", Suomen ja Intian Gujaratin kukkuloiden ikuinen kaipaaja. Olen vaimon mukana ajautunut Soinin suopitäjään, Etelä-Pohjanmaalle. Oikeastaan alue on paremminkin keskisuomalaista vedenjakaja-aluetta. Kielellisesti rikasta savolaiskiilan perua, siis onneksi täällä ei uhota mietaaksi. Olen ja pysyn perustamperelaisena, kaipaan silmittömästi Tammelantorin tirisevää mustaamakkaraa, äijien uhoomista ja koskenvarren mystisiä kuvia herättävää maisemaa. Eli kirjat ja paragraafit pysyvät Tampereella. Hiljaisuudesta täällä luonnon keskellä maksan yksinäisyydellä, kuuntelen tupahiiren rapinaa uunin loukossa, kuinka se kirjoittaa unen runoa. Itsepä olen osani valinnut.
Olen netissä surffailija itsekin Leena Krohnin tapaan, mutta en mikään tietokonefriikki. Runoni, tekstini syntyvät vaikka minkälaisella värkillä; hiilenpalalla tuoheen tahi pentiumilla kovalevylle. Suurimman osan kirjoittamastani unohdan välittömästi - mielenrauhan vuoksi. Kuvittelen kirjoittavani vielä muutaman kirjan runoja, novelleja, kuunnelmia, kenties viimeisenä testamenttina esseekokoelman. Kustantajalla ei ole suurta merkitystä, koska en kirjoita ns. kaupallista tekstiä.
Täällä maaseudulla, autioituvassa korpipitäjässä kirjailija on tahaton kylähullu. Yksi tekstini on juhlaruno 120-vuotiaalle Soinin kunnankirjastolle: "Tiedätkö Onnenmaan?" Ave librorum, runoliparit, kuinka teitä rakastankaan, runolapsoset...
Kirjailijantyöstä
"Kirjailijantyö on yksinäinen ammatti. Vain sanat ovat seuralaisia. Joillekin kirjoittaminen on terapiaa, minulle ammatti. Kymmenisen kirjaa kirjoittaneena tiedän, että ne eivät ole syntyneet suuresta insipiraatiosta tai illuusiosta. Kirjailija on ennen kaikkea sanatyöläinen. Mitä enemmän kirjoittaa, sen korkeammalle rima nousee. Mutta kirjoittaminen on myös elämäntapa. Jos on tunne siitä, että on jotakin sanottavaa, välitettävää lukijalle, niin kirjoittamisen genius kyllä pitää huolen siitä, että töihin on ruvettava. Se, mitä kirjassa näkyy, on vain minimaalisen pieni jäävuoren huippu teoksen luomisen, kirjoittamisen koko prosessista. Lukijalle tahdon välittää ”elämän eväitä”, olla hänelle näkymätön auttaja ja kannustaja. En koskaan aliarvioi lukijaa. Ilman lukijaa ei ole kirjaakaan. Ensimmäinen mainittava kirjallinen työni oli Otavan novellikilpailun voitto teoksella Hellepäivä. Ei kirjailijaksi noin vain ryhdytä, on käytävä ensin elämänkoulua, että on jotakin sanottavaa. Kirjailijan ammatti on yksi vaativimmista ammateista, kun työprosessi on päällä, ei katsota kellonaikoja. Teoksen loppuun saattaminen – onko sellaisia kirjoja ylipäätään? – kysyy itsekuria ja tavoitteellisuutta. Kirjailijalle luomiskyvyn ehtyminen on joko tragedia tai stoalainen tyytyminen kohtaloon. Kirjoitan niin kauan, kunnes kynä kirpoaa.
Sanat, kuvat, ovat hiljaisia ystäviäni. Paras ja sydäntälämmittävin palaute tulee aivan tavalliselta lukijalta. Jokaisen kriitikon pitäisi sisäistää kirjailijan työ. Nykyisessä mediatulvan hälinässä juuri kirja tarjoaa lukijalle rauhan saaren."
Jotain omakohtaista, lempikirjanne, mielisäveltäjänne, suosikkielokuvanne, mikä teille on elämässä tärkeintä…
"Elämässä tärkeintä on hiljaisuuden ja nöyryyden löytäminen. Pasifismi.
Lempikirjailija: Kafka
Mielisäveltäjä: Antonin Dvorak
Mielielokuva: mykkäelokuva Golem
Mieliohjaaja: Tarkowski
Mielikaupunki: Praha
Mielitaiteilija: Raimo Kanerva
Maa, joka on yhtä tärkeä kuin Suomi: Intia
Ortodoksinen elämäntapa ja usko.
Omakohtaista on rakkaus kahteen kissaani ja souteluun metsälammen rauhassa. Tässä maailmassa vihaan köyhien sortoa ja rakastan ensimmäistä kevätpääskyä. "
”Jokainen kirjalapsi on tekijälleen rakas, ainakin jonkin aikaa. Todennäköisesti merkittävin teokseni on runokokoelma “Talvikirjeitä”. Olen ladannut siihen kirjallista dynamiittia. Runot eivät saa olla mitään semanttista lepertelyä. Niistä on löydyttävä ydin, sanoma, pointti. Runot eivät kuitenkaan ole propagandaa. Runous on lähellä grafiikkaa, veistostaidetta, siis sanaveistoksia. Runot puhuvat vain oleellisen. Niihin ei tungeta kaikenmaailman puppua, kuten romaaneihin. ”
Lukukeskus
---
synt. 18.5.1936 Tampereella
asuu Soinissa ja Tampereella
naimisissa
opinnot: FM, opettaja
ammatti: kirjailija, kansakoulunopettaja, yleisaineiden opettaja, opinto-ohjaaja
sivutoimet: kriitikko, rankapuiden kerääjä, kirjoittajakouluttaja, ateljeekriitikko, Teletopelius - KSV-instituutin ohjaaja
luottamustehtäviä: Pirkanmaan kirjoituskilpailun palkintoraadin jäsen 1974-85, Tampereen kirjastolautakunta ja kulttuurilautakunta, Runeberg-palkinnon esiraati
palkinnot: Einari Vuorelan palkinto 1995
1. p. Otavan novellikilpailussa 1983
Tampereen kaupungin luovan kirjallisuuden palkinto 1983, 1988
harrastukset: luonto, lukeminen, Intian, Viron ja Tsekin kulttuuri sekä bibliofiiliys, kuuluu Sanataiteen yhdistykseen, Soini Seuraan ja Kyläpääskyt ry:hyn.
Seppo Järvinen on Tampereella sekä Soinin Kukonkylässä asuva kirjailija, jonka tuotanto käsittää mm. runokokoelmia, novellikokoelman, lastenkirjan, kuunnelmia, lukuisia tekstejä eri antologioissa, esseitä, matkakirjoja sekä kirjallisuuskritiikkiä ja artikkeleita eri lehdissä.
- Kirjoittaminen on ollut paha tapa, narcomania scriptum. En kirjoita kuitenkaan pakonomaisesti, vaan kirjoittaminen, aihe, kuvat, valitsevat minut. Kirjailijaksi ei tulla missään akatemioissa, vaan elämän yliopistossa. Kirjoittaminen minulta vaatii kankkusten (ei krapuloiden) sietokykyä ja vipinää korvien välissä, metakkaa aivoganglioissa.
Kirjoittanut olen kansakoulun raittiuskilpakirjoituksista lähtien. Kirjoittamaan ei siis "ryhdytä". Kirjailijan työ tuli teosten julkaisemisen kautta. Minulla ei kuitenkaan ole mitään hinkua nähdä kirjojani Akateemisen ikkunassa. Kirjailija tekee yksinäistä työtä, mutta lopullisena kohteena on sekä sanataideteos että lukija. Ei ole kirjaa ilman lukijaa. Kirjailijoita kyllä on.
Jokainen kirjalapsi on tekijälleen rakas, ainakin jonkin aikaa. Todennäköisesti merkittävin teokseni on runokokoelma "Talvikirjeitä". Olen ladannut siihen kirjallista dynamiittia. Runot eivät saa olla mitään semanttista lepertelyä. Niistä on löydyttävä ydin, sanoma, pointti. Runot eivät kuitenkaan ole propagandaa. Runous on lähellä grafiikkaa, veistostaidetta, siis sanaveistoksia. Runot puhuvat vain oleellisen. Niihin ei tungeta kaikenmaailman puppua, kuten romaaneihin.
Runot ovat herkkiä kuin ensiöinen neito, julmia kuin barracudat, lempeitä kuin pilvet taivaalla; sanalampaita, joita lukija paimentaa. "Talvikirjeissä" luonnonmaisema sulautuu mielenmaisemaan. Tietty surrealismi ripauttaa suolaa kirjoittaja/lukijan mielen haavoihin. Runous ei voi olla pelkkää terapiaa. Runot ovat itsenäisiä, oman äänisiä. Toivottavasti se kaikkein merkittävin teos on vielä tulossa. Jokaisessa kirjailijassa piilee halu tiettyyn perfektionismiin.
- Ajatusten ja kokemusten rosoisuutta ei mikään hieno viila hio, maisema on karu, tunnelma kova, ilo on alakulossa, mutta ennen kaikkea tietynlaisessa miehekkäässä luopumisessa; antautuminen osoitetaan todelliseksi, vääjäämättömäksi ja viisaaksi. Ja vielä jää voimia sekä ajatteluun että havainnointiin, terävästi. (AL 5.1.90, Risto Ahti Talvikirjeistä)
Luovan työni lähtökohdat ovat nöyryys, humanismi, ihmisen ja luonnon kunnioittaminen. Olen ikuinen etsijä, henkinen luuseri, maaton ja karjaton mies. Onko minulla sitten jotakin sanottavaa lukijalle? Toivottavasti on. Olen alatien-kulkija, kuten Paavo Ruotsalainen, en kuitenkaan ankaran herännäinen, kuten Antti Hyry. Kirjailijan on annettava elämisen/olemisen tilaa myös itselleen, muutoin hukka perii.
Tunnen tiettyä yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä. En halua kiivetä barrikadeilla julistamaan rahan, rauhan ja miehisyyden elementtejä. Vihaan menestyksen teologeja. Suhteeni uskoon on ikuinen Tuomas Epäilijän osa. En pelkää vanhenemista, kuolemaa. Tämän on tultava myös teksteissäni esiin. Olen koulukuntien ulkopuolella, outsider, tarkkailija.
Itselleni tärkeitä teoksia: Leo Tolstoin Ylösnousemus. Miguel de Unamunon Pyhän miehen uhri. Wanha wirsikirja. Körttivirret. Simo Korpelan virsirunous. Jack Londonin tuotanto. Lassi Nummin Vuoripaimen. Hengenheimolaisia löytyy vain kolme: Pekka Aunus Kejonen, Reino Rinne ja Torsti Lehtinen sekä lisäksi T. S. Eliot ja japanilaiset tanka-runot.
Kysyttäessä pirkanmaalaisuuden merkitystä itselleen Seppo Järvinen vastaa: "Tunnen ja en tunne pirkanmaalaisuutta itselleni tärkeäksi. Olen "kahden maan kansalainen", Suomen ja Intian Gujaratin kukkuloiden ikuinen kaipaaja. Olen vaimon mukana ajautunut Soinin suopitäjään, Etelä-Pohjanmaalle. Oikeastaan alue on paremminkin keskisuomalaista vedenjakaja-aluetta. Kielellisesti rikasta savolaiskiilan perua, siis onneksi täällä ei uhota mietaaksi. Olen ja pysyn perustamperelaisena, kaipaan silmittömästi Tammelantorin tirisevää mustaamakkaraa, äijien uhoomista ja koskenvarren mystisiä kuvia herättävää maisemaa. Eli kirjat ja paragraafit pysyvät Tampereella. Hiljaisuudesta täällä luonnon keskellä maksan yksinäisyydellä, kuuntelen tupahiiren rapinaa uunin loukossa, kuinka se kirjoittaa unen runoa. Itsepä olen osani valinnut.
Olen netissä surffailija itsekin Leena Krohnin tapaan, mutta en mikään tietokonefriikki. Runoni, tekstini syntyvät vaikka minkälaisella värkillä; hiilenpalalla tuoheen tahi pentiumilla kovalevylle. Suurimman osan kirjoittamastani unohdan välittömästi - mielenrauhan vuoksi. Kuvittelen kirjoittavani vielä muutaman kirjan runoja, novelleja, kuunnelmia, kenties viimeisenä testamenttina esseekokoelman. Kustantajalla ei ole suurta merkitystä, koska en kirjoita ns. kaupallista tekstiä.
Täällä maaseudulla, autioituvassa korpipitäjässä kirjailija on tahaton kylähullu. Yksi tekstini on juhlaruno 120-vuotiaalle Soinin kunnankirjastolle: "Tiedätkö Onnenmaan?" Ave librorum, runoliparit, kuinka teitä rakastankaan, runolapsoset...
Kirjailijantyöstä
"Kirjailijantyö on yksinäinen ammatti. Vain sanat ovat seuralaisia. Joillekin kirjoittaminen on terapiaa, minulle ammatti. Kymmenisen kirjaa kirjoittaneena tiedän, että ne eivät ole syntyneet suuresta insipiraatiosta tai illuusiosta. Kirjailija on ennen kaikkea sanatyöläinen. Mitä enemmän kirjoittaa, sen korkeammalle rima nousee. Mutta kirjoittaminen on myös elämäntapa. Jos on tunne siitä, että on jotakin sanottavaa, välitettävää lukijalle, niin kirjoittamisen genius kyllä pitää huolen siitä, että töihin on ruvettava. Se, mitä kirjassa näkyy, on vain minimaalisen pieni jäävuoren huippu teoksen luomisen, kirjoittamisen koko prosessista. Lukijalle tahdon välittää ”elämän eväitä”, olla hänelle näkymätön auttaja ja kannustaja. En koskaan aliarvioi lukijaa. Ilman lukijaa ei ole kirjaakaan. Ensimmäinen mainittava kirjallinen työni oli Otavan novellikilpailun voitto teoksella Hellepäivä. Ei kirjailijaksi noin vain ryhdytä, on käytävä ensin elämänkoulua, että on jotakin sanottavaa. Kirjailijan ammatti on yksi vaativimmista ammateista, kun työprosessi on päällä, ei katsota kellonaikoja. Teoksen loppuun saattaminen – onko sellaisia kirjoja ylipäätään? – kysyy itsekuria ja tavoitteellisuutta. Kirjailijalle luomiskyvyn ehtyminen on joko tragedia tai stoalainen tyytyminen kohtaloon. Kirjoitan niin kauan, kunnes kynä kirpoaa.
Sanat, kuvat, ovat hiljaisia ystäviäni. Paras ja sydäntälämmittävin palaute tulee aivan tavalliselta lukijalta. Jokaisen kriitikon pitäisi sisäistää kirjailijan työ. Nykyisessä mediatulvan hälinässä juuri kirja tarjoaa lukijalle rauhan saaren."
Jotain omakohtaista, lempikirjanne, mielisäveltäjänne, suosikkielokuvanne, mikä teille on elämässä tärkeintä…
"Elämässä tärkeintä on hiljaisuuden ja nöyryyden löytäminen. Pasifismi.
Lempikirjailija: Kafka
Mielisäveltäjä: Antonin Dvorak
Mielielokuva: mykkäelokuva Golem
Mieliohjaaja: Tarkowski
Mielikaupunki: Praha
Mielitaiteilija: Raimo Kanerva
Maa, joka on yhtä tärkeä kuin Suomi: Intia
Ortodoksinen elämäntapa ja usko.
Omakohtaista on rakkaus kahteen kissaani ja souteluun metsälammen rauhassa. Tässä maailmassa vihaan köyhien sortoa ja rakastan ensimmäistä kevätpääskyä. "
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Seppo Järvisen tuotanto
Runokokoelmat:
Talvikirjeitä (1989)
Onnen varas (1994)
Lintu korvassa (2004)
Veden paino (2008)
Mustumia & muistumia (2011)
Novellikokoelmat:
Hellepäivä (1983)
Runokokoelmat:
Talvikirjeitä (1989)
Onnen varas (1994)
Lintu korvassa (2004)
Veden paino (2008)
Mustumia & muistumia (2011)
Novellikokoelmat:
Hellepäivä (1983)
Osuus antologioissa:
Ystävällisin terveisin, runoja (1982)
Siintävät kaukaiset metsät, runoja (1993)
Maaginen kirja, yhteispohjoismainen myyttiantologia (1992)
Paperin avaruuteen (1992)
Ikävä, esseitä (1994)
Iso kirja elämästä, esseitä (1994)
Kuvasta kokemukseksi (1998)
Enkelipeili (1999)
Oriveden uudet opit / toim. Reijo Virtanen (2003)
Kuunnelmat:
Kolme (1986)
Kaikki jänikset ovat samanlaisia (1989)
Läpikuultava todistaja (1993)
Tästä eteenpäin, lukudraama (1969)
Muuta tuotantoa:
Taikalipas, lastenkirja Intiasta (1988)
Lukemisen ilo ja syvyys (1990)
Löydä Intia!, selkokirja (1995)
Pikajuna Mumbaihin : matka Intiaan (2006)
Taivaan alla : esseitä / toim. Seppo Järvinen (2007)
Kafkan varjo : matkaesseitä Prahasta (2010)
Kirjallisuuskritiikkiä Kansan Lehdessä, Keskisuomalaisessa, Opettaja-lehdessä, Lapsen Maailmassa, Ote-lehdessä, Iisalmen Sanomissa.
Runoja ja esseitä Parnassossa, Tuli& Savu-julkaisussa, Kaltiossa, Hengellisessä Kuukausilehdessä, Taite-lehdessä, Kaltiossa.
Osallistuminen poikkitaiteellisiin projekteihin, ateljeekritiikki.
Ystävällisin terveisin, runoja (1982)
Siintävät kaukaiset metsät, runoja (1993)
Maaginen kirja, yhteispohjoismainen myyttiantologia (1992)
Paperin avaruuteen (1992)
Ikävä, esseitä (1994)
Iso kirja elämästä, esseitä (1994)
Kuvasta kokemukseksi (1998)
Enkelipeili (1999)
Oriveden uudet opit / toim. Reijo Virtanen (2003)
Kuunnelmat:
Kolme (1986)
Kaikki jänikset ovat samanlaisia (1989)
Läpikuultava todistaja (1993)
Tästä eteenpäin, lukudraama (1969)
Muuta tuotantoa:
Taikalipas, lastenkirja Intiasta (1988)
Lukemisen ilo ja syvyys (1990)
Löydä Intia!, selkokirja (1995)
Pikajuna Mumbaihin : matka Intiaan (2006)
Taivaan alla : esseitä / toim. Seppo Järvinen (2007)
Kafkan varjo : matkaesseitä Prahasta (2010)
Kirjallisuuskritiikkiä Kansan Lehdessä, Keskisuomalaisessa, Opettaja-lehdessä, Lapsen Maailmassa, Ote-lehdessä, Iisalmen Sanomissa.
Runoja ja esseitä Parnassossa, Tuli& Savu-julkaisussa, Kaltiossa, Hengellisessä Kuukausilehdessä, Taite-lehdessä, Kaltiossa.
Osallistuminen poikkitaiteellisiin projekteihin, ateljeekritiikki.
Tekstinäyte
Maailman köyhät kuolevat kuin koirat. Siinä sitä/
evankeliumia. Jeesustelijat rokkaavat temppeleissä/
huvihuoneissa tuomasmessuavat. Pultsari jäätyy/
torsoksi Ratinan sillan alla. Kuvanveistäjä saa/
aihion tunnistettuaan ystävän ruumiin. Kaikki on/
käyttökelpoista. Romutaide. Roskataide. Tyhjäsilmäinen/
runoilija suutelee barbia. Näin se menee. Turha lähetellä/
liittäreitä krokotiilinkyyneleitä. Tunteita kloonataan./
Jäähallissa evankelista laatii lopunajan skenaariota./
Hallelujah! Olen moukka mutta olen kuullut tämän/
biisin. Oksettaa, suruttaa. Ilmestyskirja. Kristallivirta./
Hiljaisuudess’ yön arolla kuoli ratsumies. Sotavanki/
Nikolailta ammuttiin antautuessa peukalo. Hyvin renki/
tahkosi yhdeksällä sormella. Viholliselle antautunut/
puna-armeijalainen ammutaan, luki sotilaspassissa./
Nikolai söi maitoperunoita pirtin pöydässä Pihlajaveden/
Rantalassa siinä kuin isäntä ja emäntä. Niin oli Nikolai/
uskollinen arolle, että ammuttiin. Nauraen houkutteli/
sotapakolaisen perunasäkkiin ja pyöritti pyöritti/
maailma mukana pyöri avaruus järvellä huusi kaakkuri ja/
poika nauroi nauroi oli onnellinen silloin Nikolai
(Teoksesta Lintu korvassa, Enostone 2004)
Matkalla kaiken aikaa. Lähiöjuna Vaasasta Jyväskylään
on myöhässä kaksikymmentä minuuttia. Ruumis
kiskoilla. Lähiöjuna Vaasasta Jyväskylään on peruutettu.
Sataa rakeita maan perkeleesti.
Asema on myynnissä. Verhot heilahtavat.
Kuka perii odotussalin kaappikellon raksutuksen?
Mennyt aika. Odottamattoman vaihdevian vuoksi
Tampereelle matkustaville on järjestetty taksikuljetus
Haapamäen asemalta. Ähtärin aseman matkustavaisia
pyydetään ystävällisesti käyttämään aseman varastosta
löytyviä resiinoita Haapamäelle saakka.
Haapamäeltä tilataksi vie Tampereen suuntaan
matkustavaiset minne ikinä tahdotte.
Jyväskylään aikoville Ratahallitus
on järjestänyt Keuruulla mahdollisuuden
tutustua Einari Vuorelan kotimuseoon.
(Teoksesta Veden paino, Palladium 2008)
Mitä tässä suremaan?
Kirjoitan rivin tahi kaksi
tai kokonaisen ensyklopedian
myyttien kukkivan hakemistopuun
surullisinta nähdä
pirunpojan itkevän
tallattua valamonruusua.
Simberg sanoi, että pirulla on
enemmän sydäntä surra
kuolevaa huutolaispentua kuin
ökytalon rengillä reikää
saappaissaan
(Veden paino, s.19)
Talvikirje 2
Talvi on mustavalkoinen elokuva, kauniisti rakennettu.
Ennen kuin lumi lopullisesti valloittaa pellot ja metsät,
luonnon grafiikan sävyt tulevat selvimmin esiin. Tekee
mieli piirtää ruohonkorsia, oksia, kokonaisia maisemia.
Talvi on avoin kuin japanilainen tanka-runo. Mielen
täyttää seesteinen varmuus. Nämä päivät ovat pian ohitse,
mutta aina kannattaa aamusin sytyttää tuvan lieteen
tuli. Lämpö leviää hitaasti huoneisiin. Hiiret aloittavat
rapistelun ruokakomeron tienoilla. Kissa valpastuu.
Päivän työ on avonaisena pöydällä, kirja täynnä ihmisten
puhetta, tuskaa. Hämärä ei jaksa päiväksi asti. Huomenna
kirjoitan hänelle kaupunkiin, päätän. Asiat lepäävät,
velka unelle kasvaa. Talvikuori ylleni kuin
käärmeen nahka.
Talvikirjeitä (1989)
Tuhannen tuhatta askelmaa kohti zeniittiä
Suryaa kaiken elämän antajaa
Sandaalien läpse kuin ruoskaniskut kunnes sinun on noustava
paljain jaloin yhä korkeammalle korkeammalle kuin yksikään askel
aikaisemmin kohti kaikkein pyhintä ja Suryan polttavan katseen alla tekosi
karma liekehtii tuskissaan kuin käärme Nagat Mahalibalipuramin kalliossa
on aikojen alusta kiemurrellut Kuu ja Aurinko samassa mies ja nainen sulautuneena samaan aikojen alusta, kunnes askelmien sileäksi kulunut kivi kertoo pyhiinvaeltajien määrän Linnunradan tähtien määräksi, kuuntele
kuinka raga soi ja jalkapohjiesi ihoon kirjoitetaan Agnin poltinraudalla
ikiaikaiset vedat että muistaisit temppelin pyhiinvaeltajan kärsimyksen sillä
unohdus ja kärsimys on Tie jotta muistaisimme
ja korkealle noussut askel kerrallaan sillä matka ei armahda
ja huulesi halkeilevat janosta kannat ristinpuuta ja sinua katsovat pyhät
kerjäläiset sadhut sahraminkeltaisissa dhoteissa ja sukivat mustista
parroistaan puranoita nimettömiä kertomuksia miten sinun on luovuttava
kaikesta ja omistettava vain sydämen hiljaisuus joka toistaa sanattomasti
oum oum oum oum oum oum oum oum oum oum
kuin hengitystä oi suuri Rama ja niin sinä nouset yhä korkeammalle
ja saavut valkoisten kotkien luo ja sinun on lupa
jakaa chapatisi suurimman Indran linnun kanssa
jotta yhtä olisit taivaanvahvuuden kanssa, sillä vain
kotka näkee tarpeeksi etäälle, se näkee bulbulpuun latvasta kaniinin syövän
soma-kasvin lehtiä ja yksi ainoa valkoinen nuolenlento kuin adivasin jännittämästä jousesta, kuolema, alati läsnä temppelikellon kuminassa,
pitkien metallivaskien kumeassa mylvinnässä, oi Rama sinun aikasi ja
pyhyytesi on läsnä ja ovella seisoo liikkumattomana pappi valkeassa
vaatteessa, suuri on Rama ja
kivisessä mustassa kammiossa palaa värisevä lampun liekki mustan
basalttilingamin juurella kunnes pappi valelee pyhällä gheellä lingamin
uhmakkaan pyöreyden kaiken syntymän alun ja voiman, oum.
Musta puhumaton kivi puhuu. Niin se on tehnyt aikojen alusta jotta
ymmärtäisimme. Jumalan jalkojen juuren laskettu lootusseppele aj jostakin
kaukaa ajasta ennen kuin synnyt kuuluu Saraswatin veenan sävelet.
(Pikajuna Mumbaihin: matka Intiaan, s. 181)
liittäreitä krokotiilinkyyneleitä. Tunteita kloonataan./
Jäähallissa evankelista laatii lopunajan skenaariota./
Hallelujah! Olen moukka mutta olen kuullut tämän/
biisin. Oksettaa, suruttaa. Ilmestyskirja. Kristallivirta./
Hiljaisuudess’ yön arolla kuoli ratsumies. Sotavanki/
Nikolailta ammuttiin antautuessa peukalo. Hyvin renki/
tahkosi yhdeksällä sormella. Viholliselle antautunut/
puna-armeijalainen ammutaan, luki sotilaspassissa./
Nikolai söi maitoperunoita pirtin pöydässä Pihlajaveden/
Rantalassa siinä kuin isäntä ja emäntä. Niin oli Nikolai/
uskollinen arolle, että ammuttiin. Nauraen houkutteli/
sotapakolaisen perunasäkkiin ja pyöritti pyöritti/
maailma mukana pyöri avaruus järvellä huusi kaakkuri ja/
poika nauroi nauroi oli onnellinen silloin Nikolai
(Teoksesta Lintu korvassa, Enostone 2004)
Matkalla kaiken aikaa. Lähiöjuna Vaasasta Jyväskylään
on myöhässä kaksikymmentä minuuttia. Ruumis
kiskoilla. Lähiöjuna Vaasasta Jyväskylään on peruutettu.
Sataa rakeita maan perkeleesti.
Asema on myynnissä. Verhot heilahtavat.
Kuka perii odotussalin kaappikellon raksutuksen?
Mennyt aika. Odottamattoman vaihdevian vuoksi
Tampereelle matkustaville on järjestetty taksikuljetus
Haapamäen asemalta. Ähtärin aseman matkustavaisia
pyydetään ystävällisesti käyttämään aseman varastosta
löytyviä resiinoita Haapamäelle saakka.
Haapamäeltä tilataksi vie Tampereen suuntaan
matkustavaiset minne ikinä tahdotte.
Jyväskylään aikoville Ratahallitus
on järjestänyt Keuruulla mahdollisuuden
tutustua Einari Vuorelan kotimuseoon.
(Teoksesta Veden paino, Palladium 2008)
Mitä tässä suremaan?
Kirjoitan rivin tahi kaksi
tai kokonaisen ensyklopedian
myyttien kukkivan hakemistopuun
surullisinta nähdä
pirunpojan itkevän
tallattua valamonruusua.
Simberg sanoi, että pirulla on
enemmän sydäntä surra
kuolevaa huutolaispentua kuin
ökytalon rengillä reikää
saappaissaan
(Veden paino, s.19)
Talvikirje 2
Talvi on mustavalkoinen elokuva, kauniisti rakennettu.
Ennen kuin lumi lopullisesti valloittaa pellot ja metsät,
luonnon grafiikan sävyt tulevat selvimmin esiin. Tekee
mieli piirtää ruohonkorsia, oksia, kokonaisia maisemia.
Talvi on avoin kuin japanilainen tanka-runo. Mielen
täyttää seesteinen varmuus. Nämä päivät ovat pian ohitse,
mutta aina kannattaa aamusin sytyttää tuvan lieteen
tuli. Lämpö leviää hitaasti huoneisiin. Hiiret aloittavat
rapistelun ruokakomeron tienoilla. Kissa valpastuu.
Päivän työ on avonaisena pöydällä, kirja täynnä ihmisten
puhetta, tuskaa. Hämärä ei jaksa päiväksi asti. Huomenna
kirjoitan hänelle kaupunkiin, päätän. Asiat lepäävät,
velka unelle kasvaa. Talvikuori ylleni kuin
käärmeen nahka.
Talvikirjeitä (1989)
Tuhannen tuhatta askelmaa kohti zeniittiä
Suryaa kaiken elämän antajaa
Sandaalien läpse kuin ruoskaniskut kunnes sinun on noustava
paljain jaloin yhä korkeammalle korkeammalle kuin yksikään askel
aikaisemmin kohti kaikkein pyhintä ja Suryan polttavan katseen alla tekosi
karma liekehtii tuskissaan kuin käärme Nagat Mahalibalipuramin kalliossa
on aikojen alusta kiemurrellut Kuu ja Aurinko samassa mies ja nainen sulautuneena samaan aikojen alusta, kunnes askelmien sileäksi kulunut kivi kertoo pyhiinvaeltajien määrän Linnunradan tähtien määräksi, kuuntele
kuinka raga soi ja jalkapohjiesi ihoon kirjoitetaan Agnin poltinraudalla
ikiaikaiset vedat että muistaisit temppelin pyhiinvaeltajan kärsimyksen sillä
unohdus ja kärsimys on Tie jotta muistaisimme
ja korkealle noussut askel kerrallaan sillä matka ei armahda
ja huulesi halkeilevat janosta kannat ristinpuuta ja sinua katsovat pyhät
kerjäläiset sadhut sahraminkeltaisissa dhoteissa ja sukivat mustista
parroistaan puranoita nimettömiä kertomuksia miten sinun on luovuttava
kaikesta ja omistettava vain sydämen hiljaisuus joka toistaa sanattomasti
oum oum oum oum oum oum oum oum oum oum
kuin hengitystä oi suuri Rama ja niin sinä nouset yhä korkeammalle
ja saavut valkoisten kotkien luo ja sinun on lupa
jakaa chapatisi suurimman Indran linnun kanssa
jotta yhtä olisit taivaanvahvuuden kanssa, sillä vain
kotka näkee tarpeeksi etäälle, se näkee bulbulpuun latvasta kaniinin syövän
soma-kasvin lehtiä ja yksi ainoa valkoinen nuolenlento kuin adivasin jännittämästä jousesta, kuolema, alati läsnä temppelikellon kuminassa,
pitkien metallivaskien kumeassa mylvinnässä, oi Rama sinun aikasi ja
pyhyytesi on läsnä ja ovella seisoo liikkumattomana pappi valkeassa
vaatteessa, suuri on Rama ja
kivisessä mustassa kammiossa palaa värisevä lampun liekki mustan
basalttilingamin juurella kunnes pappi valelee pyhällä gheellä lingamin
uhmakkaan pyöreyden kaiken syntymän alun ja voiman, oum.
Musta puhumaton kivi puhuu. Niin se on tehnyt aikojen alusta jotta
ymmärtäisimme. Jumalan jalkojen juuren laskettu lootusseppele aj jostakin
kaukaa ajasta ennen kuin synnyt kuuluu Saraswatin veenan sävelet.
(Pikajuna Mumbaihin: matka Intiaan, s. 181)