Mustonen, Juhani
Tekstinäyte
Ensimmäiset virstat olivat tuttua seutua, kotipogostaamme Moltsiaa. Tie mutkitteli viljalakeuksien, hakojen ja metsiköiden kautta. Suuntana oli lounainen. Kirkas syyskuun taivas kaartui yllämme, vaunujen pyörät kohottivat pölypilven jälkeemme, Matvei hyräili hiljaa. Nojauduin vaunujen nurkkaan, katselin ikkunasta ohivieriviä näkymiä lähdön haikeus mielessäni.
Hevosen kaviot kumahtelivat Moltsianjoen yli vievällä sillalla. Levollisesti lipui joki uomassaan itää kohti.
How many deaths are in this world: depart.
Lähtöön liittyvät monet kuolemat. Jokin meissä ahoittuu autioksi, kuolettuu. Ero on aina pysyvä, uudelleen tavatessamme tapaamme toisenlaisen ihmisen, olemme itsekin toinen.
Ajurimme Matvei Klimov oli nelissäkymmenissä. Hän oli keskimittainen, tukevarakenteinen ja hieman kumaraselkäinen, ja hän hoiti omat asiansa ja hevoset, joista piti kovasti. Avarakatseisuus yhtyi hänessä maanläheisyyteen ja tiettyyn oveluuteen: on kuin onkin pidettävä varansa, kyllä tämä maailma jo tunnetaan. Hän oli tullut palvelukseemme nuorena poikana ja oli aikansa äkeiltyään tasaantunut vuosien kuluessa maltilliseksi, huumorintajuiseksi mieheksi.
Lähestyimme Moltsian pogostan rajamaita. Tien vieren talot kävivät vanhemmiksi, tilat pienentyivät, metsä alkoi voittaa alaa. En enää tiennyt läheskään kaikkien talojen nimiä, kyselin Matveilta. Hän vastasi osoittaen kutakin nimeämäänsä rakennusta piiskanvarrella. Moltsian hän tunsi kuin omat oikkunsa.
[Tulipunaruusut. Karisto, 1970, s. 35-36]
Hevosen kaviot kumahtelivat Moltsianjoen yli vievällä sillalla. Levollisesti lipui joki uomassaan itää kohti.
How many deaths are in this world: depart.
Lähtöön liittyvät monet kuolemat. Jokin meissä ahoittuu autioksi, kuolettuu. Ero on aina pysyvä, uudelleen tavatessamme tapaamme toisenlaisen ihmisen, olemme itsekin toinen.
Ajurimme Matvei Klimov oli nelissäkymmenissä. Hän oli keskimittainen, tukevarakenteinen ja hieman kumaraselkäinen, ja hän hoiti omat asiansa ja hevoset, joista piti kovasti. Avarakatseisuus yhtyi hänessä maanläheisyyteen ja tiettyyn oveluuteen: on kuin onkin pidettävä varansa, kyllä tämä maailma jo tunnetaan. Hän oli tullut palvelukseemme nuorena poikana ja oli aikansa äkeiltyään tasaantunut vuosien kuluessa maltilliseksi, huumorintajuiseksi mieheksi.
Lähestyimme Moltsian pogostan rajamaita. Tien vieren talot kävivät vanhemmiksi, tilat pienentyivät, metsä alkoi voittaa alaa. En enää tiennyt läheskään kaikkien talojen nimiä, kyselin Matveilta. Hän vastasi osoittaen kutakin nimeämäänsä rakennusta piiskanvarrella. Moltsian hän tunsi kuin omat oikkunsa.
[Tulipunaruusut. Karisto, 1970, s. 35-36]