Puikkonen, Emma

Makuasioita:

Taide-elämys: Lähiaikoina paras näkemäni elokuva on ollut Auli Mantilan Ystäväni Henry. Minusta se kunnioitti ihmistä ja lasta, molempien rikkinäisyyttä ja irrationaalisuutta joka on jotenkin väistämätöntä. Niin monissa elokuvissa ihminen esitetään typeränä yhteiskunnan ja tahdon varaisena oliona. Että ihmisenä (pienenä tai isona) oleminen on omituista ja hurjaa, se oli sen elokuvan viesti minulle. Kuvataiteen katseleminen on kuin kävisi kirkossa. Tai ei aina, vaan toisinaan, kun saa yhteyden teokseen, muotoihin ja väreihin. Viimeksi vaikutuin Copperin Seitsemän meren arkkienkelistä. Ylipäänsä taide: sen merkityksestä ja kuluista yhteiskunnalle keskustellaan paljon, esitetään kulttuuribudjetti vaihtoehtoisena sosiaali- ja terveyskuluille tai muuten vaan turhana rahanhaaskauksena. Taide on ihmisen peili, ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä, sitä liimaa, jota ihmisten välille voidaan laittaa jotta heistä ei tule yksinäisiä saaria.

Paikka:
Islannista on tullut sellainen maa, että kiireen keskellä tapaan ajatella sitä: sadetta, järjettömän vihreitä kukkuloita, rikin hajua, kiveä ja kylmää ja kuumaa vettä. Maa on kallis, mutta tulen matkustamaan sinne vielä monta kertaa.

Ärsyttää:
Kiire ja se, että itse antaudun sille. Että helposti nähdessään päämäärän, johon pyrkii, lakkaa näkemästä ja kuuntelemasta ihmisiä matkan varrella. Yleinen tunnottomuus, se, että koetaan, että joku muu on vastuussa siitä, miten maapallolla ja ympäröivillä ihmisillä menee. Oma tunnottomuus.

Elämäkertatietoa

vanhemmat: kirjailija Arja Puikkonen sekä bisneksen eläkeläinen Juha Puikkonen

Olen työskennellyt aktiivisesti TEHDAS Teatterin ja esittävän taiteen ihOlla-ryhmän eteen. Vuodesta 2005 lähtien olen virkamies. Työskentelen Varsinais-Suomen maakunnan teatterin ja kirjallisuuden läänintaiteilijana.

opinnot: Oriveden opiston sanataiteen linja, Helsingin Yliopisto, kirjallisuustieteen opintoja, Turun Taideakatemia, teatteri-ilmaisun ohjaaja.

Lähteitä ja viittauksia

Kotimaisia nykykertojia 4. Toim. Ismo Loivamaa ja Saara Vesikansa. BTJ, 2005.