Reijonen, Juho

Juho Reijosen tuotanto edustaa 1800-luvun suomalaisen kirjallisuuden yhtä murrosvaihetta. Pienoishuumorin vuosikymmeneksi sanotulla 1870-luvulla romanttinen perinne alkoi murtua ja antaa tilaa realistisemmalle kuvaustavalle. Kirjallisuuden aihealue laajeni: kirjailijat kokeilivat uusia näkökulmia muun muassa kansanelämän ja lasten maailman kuvaamisessa. Suomalainen kirjallinen kertomus alkoi saada nykyaikaisen novellin piirteitä.

(Kansallisbiografia)

- - -

Kirjailija- tai salanimi
J.R, Heikki, -ijo-

Ammatit
Kappalainen, kirkkoherra

Koulutus
Ylioppilas 1872, pappisvihkimys 1881.

Reijonen kirjoitti varsinkin lyhyehköjä kertomuksia kansan koko kirjosta köyhistä herroihin lievällä uskonnollisella vireellä maustettuna. Hän sepitti myös ensimmäisiä suomenkielisiä lapsikuvauksia, jotka olivat usein humoristisia. Myöhäistuotannossa on jo pessimistisempiäkin sävyjä. Reijonen oli Virolahden kappalainen 1891-1908 ja Säkkijärven Sanomien toimittajana 1905-1907. Reijosen tuotanto sijoittuu piirteiltään jälkiromantiikan ja kansallisen realismin välivaiheeseen. Vaikutuksia näkyy eritoten pohjoiskarjalalaisuudesta, mutta myös kymenlaaksolaisuudesta, sillä joissakin hänen teoksissaan liikutaan Suomenlahden jäillä ja Suurlahden vesillä.

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Tekstit kokoomateoksissa:

Kiired. (Toim. E.S.) Kirjanduse sõprade kirjastus 1901

Kodin kirja 1. 1903
Uskonnollista kirjallisuutta:

Saarnoja. Svahn 1891

Kotilukemista Herran päivinä. Kolmannen vuosikerran epistolatekstien johdolta. WSOY 1895

Diakonissatoimen ulkonainen kehitys : yleistajuisissa luennoissa kansalle kerrottu. Otava 1899

Filip Melanchtonin elämä. 1897

Lisäksi uskonnollisen kirjallisuuden suomennoksia.

Tekstinäyte

”Kun ei edes noin vinkeästi tuulisi, eikä pyryyttäisi tuota lunta, niin pakkasesta minä vähät huolisin. Ainahan sitä kylmän kanssa miten kuten toimeen tulisi, jos ei muutoin niin juoksemalla ja kämmeniään yhteen räpyttämällä; mutta tuo kuiva lumi oikein poskia tikkuilee, varsinkin vastatuulessa. - - - Ei, kyllä minä asetun jo yhteen kohti - - - vaikka väkisin, niin kuin isä neuvoi.”

Oikein ääneen lausui eräs pieni, keskenkasvuinen matkamies nuo ajatuksensa kahlatessaan pitkin lumesta tupruavaa tietä. Viimeinkin, illan alkaessa hämärtyä, rupesi kumottamaan edestäpäin kirkko ja sen juurelta muhkean näköinen kylä. Ei ollut poika ennen ikinä koskaan näin etäällä käynyt, mutta nyt oli täytynyt tänne asti, vieraihin pitäjiin, tulla. Leipä oli näet loppunut kotoa ja isä oli pojalle sanonut: ”Timo, sinä olet viitterä poika ja jo toisella kymmenellä. Kyllä sinä jo henkesi maailmalla elätät tavalla tai toisella, mutta älä rupea kuhnustelemaan ja kiertelemään kaukaa näillä kylillä. - - - ”

[Kulku-ukon kertomuksia. Gummerus 1905, s. 33]