Winckelmann, Barbara
Elämäkertatietoa
Barbara Winckelmann, os. von Wendt, syntyi Helsingissä 27.11.1920 ja kuoli Porvoossa 16.9.2009. Kolme naimisissa olevaa tytärtä, kuusi lastenlasta. Tyttäristä yksi asuu Helsingissä, toinen Irlannissa ja kolmas Porvoon Emäsalossa.
Koulutus:
Mainospiirtäjä, opiskellut sekä Helsingissä että Tukholmassa. Työskenteli Suomi-Filmi Oy:ssa 1942-47.
Harrastukset: kaikki, mikä koskee eläimiä ja luontoa
Kirjalliset palkinnot
Ehdolla Pohjoismaiden neuvoston palkinnonsaajaksi 22.11.1982 romaanilla Keisarikaupunki
Kirjastokorvaukset joka vuosi 1977–2000. Leo Wainsteinin palkinto pari kertaa
Pohdintaa kirjailijantyöstä
Ensimmäinen ”kirjallinen” työni oli kirja mäyräkoirasta. Sitä ei julkaistu. Muutama vuosi myöhemmin yritin uudestaan ja sain julkaistua esikoisromaanini Farväl Julie. Perheessäni sekä äitini että isäni kirjoittivat. Setäni oli toimittaja ja Åbo Underrättelser -lehden päätoimittaja ja yksi sisarentyttäristäni on myös kirjailija. Lähipiirissäni ei siis koeta mitenkään erikoiseksi sitä, että yrittää kirjoittaa. Suurimman osan kirjoistani olen kirjoittanut käsin ruutupaperille lyijykynällä. Sitten olen kirjoittanut ne puhtaaksi koneella. Aivan viimeiset kirjoitin tietokoneella, pääosin siksi, että ranteeni on niin kulunut. Mutta myös koska kustantamot nykyään haluavat käsikirjoitukset kasetilla. Nimenomaan historiallisen romaanin avulla haluan välittää ajatuksiani siitä, miten vähän ihminen ja häntä ohjaava itsekkyys on muuttunut vuosisatojen saatossa, vaikka nykyaikainen elämä onkin helpompaa ja mukavampaa verrattuna aikaisempaan.
Henkilökohtaista
Suosikkilaulaja? Jussi Björling
Paras elokuva? Pidän teatterista enemmän kuin elokuvista; yritän nähdä kaiken mitä esitetään ruotsiksi Helsingissä.
Mitä pelkäsin pienenä? ”Pelkäsin pienenä suunnattomasti kummituksia. Asuimme Emäsalossa isossa vanhassa talossa, jossa oli paljon huoneita ja kummituksia joka nurkassa, varsinkin kun oli mennyt nukkumaan, eikä saanut pitää ovea raollaan.”
Lapsuusmuistoja?
”Kun kävin koulua sanaa lukihäiriö ei ollut vielä keksitty. Jos oli vaikeuksia oikeinkirjoituksessa ja kirjaimet menivät väärään järjestykseen, oli tyhmä ja haluton oppimaan. Suvussani ”sanasokeus” on perhevamma ja aloittaessani Helsingissä koulun, jota moni sukulaiseni oli käynyt ennen minua, ruotsinopettaja huokaisi nimenhuudon yhteydessä: ”Anna minulle kärsivällisyyttä ja voimaa - taas niitä Wendtejä”… Tästä vammasta huolimatta voi näköjään tulla kirjailijaksi – kielitarkastajien suosiollisella avustuksella.”
Mikä on minulle elämässä tärkeätä?
”Vaikea sanoa. Ehkä yrittää elää niin, etten loukkaa ketään minulle läheistä ihmistä. Helposti tulee puhuttua harkitsemattomasti, kun on kärsimätön tai suutuksissaan. Itse unohtaa nopeasti mitä on sanonut. Mutta sanottua ei saa koskaa sanomattomaksi.”
Ajatuksia kotiseudusta
”Olen syntynyt Helsingissä ja perheeni on asunut siellä kauan. Mutta oikeasti juuremme ovat itäisellä Uudellamaalla sellaisissa paikoissa kuin Gammelbacka, Sarvisalo ja Emäsalo. Vaikka äitini olikin Turusta. Itse lakkasin olemasta ”kesävieras” täällä ja muutin pysyvästi Porvoon Emäsaloon noin vuonna 1990. Tänne minä kuulun. Minne maailmassa olenkaan matkustanut ja kun minulle on esitelty toinen toistaan kauniimpia näköaloja, olen kaikessa hiljaisuudessa miettinyt itsekseni – tätähän ei voi sanoa ääneen – että onhan tämä ihastuttavaa ja ihmeellistä, mutta mikään ei voita näköalaa omalta pihaltani, kun katselen Orrbyn selälle ja horisontti siintää kaukana salmessa saarten välissä. Ihanampaa ei ole koko maailmassa.
Koulutus:
Mainospiirtäjä, opiskellut sekä Helsingissä että Tukholmassa. Työskenteli Suomi-Filmi Oy:ssa 1942-47.
Harrastukset: kaikki, mikä koskee eläimiä ja luontoa
Kirjalliset palkinnot
Ehdolla Pohjoismaiden neuvoston palkinnonsaajaksi 22.11.1982 romaanilla Keisarikaupunki
Kirjastokorvaukset joka vuosi 1977–2000. Leo Wainsteinin palkinto pari kertaa
Pohdintaa kirjailijantyöstä
Ensimmäinen ”kirjallinen” työni oli kirja mäyräkoirasta. Sitä ei julkaistu. Muutama vuosi myöhemmin yritin uudestaan ja sain julkaistua esikoisromaanini Farväl Julie. Perheessäni sekä äitini että isäni kirjoittivat. Setäni oli toimittaja ja Åbo Underrättelser -lehden päätoimittaja ja yksi sisarentyttäristäni on myös kirjailija. Lähipiirissäni ei siis koeta mitenkään erikoiseksi sitä, että yrittää kirjoittaa. Suurimman osan kirjoistani olen kirjoittanut käsin ruutupaperille lyijykynällä. Sitten olen kirjoittanut ne puhtaaksi koneella. Aivan viimeiset kirjoitin tietokoneella, pääosin siksi, että ranteeni on niin kulunut. Mutta myös koska kustantamot nykyään haluavat käsikirjoitukset kasetilla. Nimenomaan historiallisen romaanin avulla haluan välittää ajatuksiani siitä, miten vähän ihminen ja häntä ohjaava itsekkyys on muuttunut vuosisatojen saatossa, vaikka nykyaikainen elämä onkin helpompaa ja mukavampaa verrattuna aikaisempaan.
Henkilökohtaista
Suosikkilaulaja? Jussi Björling
Paras elokuva? Pidän teatterista enemmän kuin elokuvista; yritän nähdä kaiken mitä esitetään ruotsiksi Helsingissä.
Mitä pelkäsin pienenä? ”Pelkäsin pienenä suunnattomasti kummituksia. Asuimme Emäsalossa isossa vanhassa talossa, jossa oli paljon huoneita ja kummituksia joka nurkassa, varsinkin kun oli mennyt nukkumaan, eikä saanut pitää ovea raollaan.”
Lapsuusmuistoja?
”Kun kävin koulua sanaa lukihäiriö ei ollut vielä keksitty. Jos oli vaikeuksia oikeinkirjoituksessa ja kirjaimet menivät väärään järjestykseen, oli tyhmä ja haluton oppimaan. Suvussani ”sanasokeus” on perhevamma ja aloittaessani Helsingissä koulun, jota moni sukulaiseni oli käynyt ennen minua, ruotsinopettaja huokaisi nimenhuudon yhteydessä: ”Anna minulle kärsivällisyyttä ja voimaa - taas niitä Wendtejä”… Tästä vammasta huolimatta voi näköjään tulla kirjailijaksi – kielitarkastajien suosiollisella avustuksella.”
Mikä on minulle elämässä tärkeätä?
”Vaikea sanoa. Ehkä yrittää elää niin, etten loukkaa ketään minulle läheistä ihmistä. Helposti tulee puhuttua harkitsemattomasti, kun on kärsimätön tai suutuksissaan. Itse unohtaa nopeasti mitä on sanonut. Mutta sanottua ei saa koskaa sanomattomaksi.”
Ajatuksia kotiseudusta
”Olen syntynyt Helsingissä ja perheeni on asunut siellä kauan. Mutta oikeasti juuremme ovat itäisellä Uudellamaalla sellaisissa paikoissa kuin Gammelbacka, Sarvisalo ja Emäsalo. Vaikka äitini olikin Turusta. Itse lakkasin olemasta ”kesävieras” täällä ja muutin pysyvästi Porvoon Emäsaloon noin vuonna 1990. Tänne minä kuulun. Minne maailmassa olenkaan matkustanut ja kun minulle on esitelty toinen toistaan kauniimpia näköaloja, olen kaikessa hiljaisuudessa miettinyt itsekseni – tätähän ei voi sanoa ääneen – että onhan tämä ihastuttavaa ja ihmeellistä, mutta mikään ei voita näköalaa omalta pihaltani, kun katselen Orrbyn selälle ja horisontti siintää kaukana salmessa saarten välissä. Ihanampaa ei ole koko maailmassa.