Pispa, Kaija
Kuvatiedoston lataaminen
Photograph information
© Saara Vuorjoki / WSOY
Elämäkertatietoa
Vanhemmat: Päiviö Pispa ja Anja Pispa o.s. Kara
Kirjoittaja- ja sanataideopettajan töitä säännöllisen epäsäännöllisesti, Suomen Lähetysseuran palveluksessa Senegalissa vuosina 1988 – 1994. Lehtikirjoittelua.
Huk Jyväskylän yliopisto, pääaineena kotimainen kirjallisuus, lisäksi kirjallisuuden laudaturopintoja
Palkinnot:
1. sija Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan kirjoituskilpailussa 1979
Sjöstedt-sukuyhdistyksen kannustuspalkinto 1985
Arvid Lydecken -palkinto 2004
Satakunnan taidetoimikunnan lastenkulttuurin tunnustuspalkinto 2006
Harrastukset: patikointi, retkeily, sienestys yms. , kuntoilu, inkkarikanoottimelonta, mahdollisuuksien mukaan taidenäyttelyt, kylätoiminta.
Makuasioita:
Teatterielämyksistä unohtumattomin: puolalaisen ohjaaja Tadeus Kantorin teatterin vierailu Jyväskylässä 80-luvun alkupuolella. Kantor itse oli paikalla ja myös näyttämöltä käsin ohjasi näytelmäänsä.
Kuvataide-elämyksistä tärkeimpiä ovat murrosiän kynnyksellä koetut peruselämykset Tampereen nykytaiteen museossa ja Purnussa 60-luvulla. Värit ja muodot jättivät minuun jäljet. Eremitaasissa näin van Goghit, ja sain mykistyä niiden äärellä jne.
Paras paikka maailmalla on mökkimme Sine ja Saloum-jokien suistossa Senegalissa Länsi-Afrikassa. Siellä hyeena ulvoo yöllä ja musta käärme käy juomassa sadevesivarastosta tihkuvaa vettä ja valtamerilaiva lipuu maapähkinälastissa pitkin savannia valot loistaen yössä.
Suomessa paras paikka on koti, mutta myös eräs kallion kolo Näsijärven rannalla.
Fantasiamaailmassa parhaita paikkoja ovat auringon valon täplittämä metsä, puutarhan kätköt, talo jossa menneisyys elää. 1800 ja 1900-lukujen vaihde ei lakkaa kiehtomasta minua monimutkaisine taiteen, yhteiskunnan, kulttuurin, ihmismielen mullistamisen prosesseineen. Myös muinaisaika kiehtoo.
Yritän olla ärtymättä liikaa. Siihen menee paljon voimia. Minua ärsyttää henkinen jääkiekkomenttaliteetti.
Kirjoittaja- ja sanataideopettajan töitä säännöllisen epäsäännöllisesti, Suomen Lähetysseuran palveluksessa Senegalissa vuosina 1988 – 1994. Lehtikirjoittelua.
Huk Jyväskylän yliopisto, pääaineena kotimainen kirjallisuus, lisäksi kirjallisuuden laudaturopintoja
Palkinnot:
1. sija Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan kirjoituskilpailussa 1979
Sjöstedt-sukuyhdistyksen kannustuspalkinto 1985
Arvid Lydecken -palkinto 2004
Satakunnan taidetoimikunnan lastenkulttuurin tunnustuspalkinto 2006
Harrastukset: patikointi, retkeily, sienestys yms. , kuntoilu, inkkarikanoottimelonta, mahdollisuuksien mukaan taidenäyttelyt, kylätoiminta.
Makuasioita:
Teatterielämyksistä unohtumattomin: puolalaisen ohjaaja Tadeus Kantorin teatterin vierailu Jyväskylässä 80-luvun alkupuolella. Kantor itse oli paikalla ja myös näyttämöltä käsin ohjasi näytelmäänsä.
Kuvataide-elämyksistä tärkeimpiä ovat murrosiän kynnyksellä koetut peruselämykset Tampereen nykytaiteen museossa ja Purnussa 60-luvulla. Värit ja muodot jättivät minuun jäljet. Eremitaasissa näin van Goghit, ja sain mykistyä niiden äärellä jne.
Paras paikka maailmalla on mökkimme Sine ja Saloum-jokien suistossa Senegalissa Länsi-Afrikassa. Siellä hyeena ulvoo yöllä ja musta käärme käy juomassa sadevesivarastosta tihkuvaa vettä ja valtamerilaiva lipuu maapähkinälastissa pitkin savannia valot loistaen yössä.
Suomessa paras paikka on koti, mutta myös eräs kallion kolo Näsijärven rannalla.
Fantasiamaailmassa parhaita paikkoja ovat auringon valon täplittämä metsä, puutarhan kätköt, talo jossa menneisyys elää. 1800 ja 1900-lukujen vaihde ei lakkaa kiehtomasta minua monimutkaisine taiteen, yhteiskunnan, kulttuurin, ihmismielen mullistamisen prosesseineen. Myös muinaisaika kiehtoo.
Yritän olla ärtymättä liikaa. Siihen menee paljon voimia. Minua ärsyttää henkinen jääkiekkomenttaliteetti.
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Me ja muut, artikkeli teoksessa Luovuuden lähteillä : lasten- ja nuortenkirjalijat kertovat (BTJ 2010)
Tekstinäyte
Nyt tytön täytyi kuitenkin lähteä. Hän nousi kuusen alta. Samalla hetkellä tapahtui kuitenkin jotain yllättävää niin kuin saduissa tapahtuu aina vaarallisella hetkellä. Suuri kuusi, johon tyttö nojasi, huojahti ja vavahti ja koko metsä sen takana kavahti. Ylhäältä puiden latvuksista ropisi alas jotakin. Toivonmurusia ja ajatuksen alkuja ne olivat. Tai pikemminkin toivon kipinöitä, koska ne hehkuivat ja kimalsivat uudenuutukaisina ja ropsahtelivat tytön päälle. Ne tarrautuivat häneen kuin elävät olennot, ryömivät sisään korvista ja silmistä ja nenästä ja varpaiden välistä. Siitä rupesi syntymään prinsessajuttu, josta tässä tarinassa kerrotaan.
Näkyvämpi muutos alkoi päänahasta heti saman tien. Siellä tuntui kihelmöintiä ja kutinaa. Tyttö ravisteli päätään kuin hevonen, joka haluaa hätistää paarman. Hiuksista lensi kipinöitä. Auringon säde osui niihin ja ne leimahtivat loistamaan kuin päähän olisivat syttyneet joulukadun mainosvalot. Oli oranssia ja punaista liekinhehkua, kevään koivunvihreää, pakkaspäivän jäänsinistä ja violettia. Tavallisen pikkutytön vaaleat, pitkät hiukset muuttuivat siinä silmänräpäyksessä ihaniksi, kiharoiksi prinsessankutreiksi.
Kun he sitten olivat menneet uuteen paikkaan, joka oli kaupungissa, tyttö ei enää halunnut puhua muutosta. Hän halusi unohtaa sen ja työntää piiloon kaapin pohjalle kuin karhean villapaidan, joka raapii ihoa. Vain prinsessahiukset jäivät muistuttamaan lähdöstä. Niitä ei saanut tiheällä kammallakaan kiskottua irti hänen päästään, eikä leikkaamalla. Kumpaakin oli kokeiltu aivan niin kuin tavallisella tytöllä ei saisi olla sellaisia hiuksia. Hiukset pysyivät päässä ja muuttuivat tytön kasvaessa aina vain kauniimmiksi. Tuuheat kiharat levisivät hartioille vuolaana putouksena. Ne hohtivat kultaa, purppuraa, smaragdeja, safiireja.
- Oooh! Onpa erikoinen tukka pikkutytöllä, sanoivat tuntemattomat vastaantulijat kadulla.
- Mikä kauhea takkukasa! kauhisteli kaukaisempi sukulainen, jonka mielestä lapsilla piti olla siisti, kiiltäväksi kammattu, tiukkaan letitetty tukka.
(Meiramiina ja metsän prinssi 2003)
Kun he sitten olivat menneet uuteen paikkaan, joka oli kaupungissa, tyttö ei enää halunnut puhua muutosta. Hän halusi unohtaa sen ja työntää piiloon kaapin pohjalle kuin karhean villapaidan, joka raapii ihoa. Vain prinsessahiukset jäivät muistuttamaan lähdöstä. Niitä ei saanut tiheällä kammallakaan kiskottua irti hänen päästään, eikä leikkaamalla. Kumpaakin oli kokeiltu aivan niin kuin tavallisella tytöllä ei saisi olla sellaisia hiuksia. Hiukset pysyivät päässä ja muuttuivat tytön kasvaessa aina vain kauniimmiksi. Tuuheat kiharat levisivät hartioille vuolaana putouksena. Ne hohtivat kultaa, purppuraa, smaragdeja, safiireja.
- Oooh! Onpa erikoinen tukka pikkutytöllä, sanoivat tuntemattomat vastaantulijat kadulla.
- Mikä kauhea takkukasa! kauhisteli kaukaisempi sukulainen, jonka mielestä lapsilla piti olla siisti, kiiltäväksi kammattu, tiukkaan letitetty tukka.
(Meiramiina ja metsän prinssi 2003)
Lähteitä ja viittauksia
Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 4. Loivamaa, Ismo. BTJ, 2004.
Kuva: Saara Vuorjoki. WSOY