Merilahti, Juhani

Nämä airot on tarkoitettu pitkään matkaan, raskaaseen matkaan, sellaiseen, jonka muistaa elämänsä ehtoonakin vielä, ajattelen. Ja soutamisen rytmi on melkein kuin sydämen lyönnit. Ei soutamista kirkkaalla ilmalla ajattele koskaan, ei sitä, miten se sujuu. Se on jotenkin sama asia kuin hengittäminen. Mutta sumussa, kun ei enää kunnollisesti näe airojen lapeita, ajattelee tämmöistäkin arkipäiväistä asiaa, sitäkin, miten monta vetoa vielä tarvitaan, ennen kuin ollaan Isossakarissa. Monia tuhansia varmaankin, ja on vedettävä mahdollisimman rytmikkäästi, voimia säästäen, eikä nyt tarvitse ajatella aaltoja. Meren pinta on melkein kiiltävä, kuin Jerlström olisi valellut siihen puhdistettua hamppuöljyä, jota on nyt ruvettu käyttämään majakassa puhdistamattoman sijasta, niin se välkkyy. Siinä on melkein kuin kalvo, ja jos sitä katselee siihen tuijottaen, tekisi mieli mennä kävelemään, koettaa, onko se liukas niin kuin kirrejää.
Nämä airot on tarkoitettu pitkään matkaan, ajattelen yhä, oikein pitkäänkin matkaan, rasittavaan, ja jos Anna-Liisa soutaisi ja ottaisi oman airoparinsa, meillä olisi kahdet hyvät airot kauhomassa tyyntä vedenpintaa. Ja siitäkin tulisi oma rytminsä, toisenlainen kuin tämä omani, sillä siinä täytyisi ottaa toinen soutaja huomioon. Ja Anna-Liisalla on sen verran lyhyemmät kädet, että rytmistä tulisi pakostakin toinen, kenties hieman kiireisempi, vaikka ei sitä koskaan etukäteen aivan varmasti tiedä. Hänellä on oma soutamisen tyylinsä, lapset ihastelevat sitä aina, kun näkevät äidin soutavan. Siinä on omalaatuista jäntevyyttä ja lujuutta, rytmiä, joka on melkein äidinmaidosta opittua. Pitkät taakit hänellä ovat, kun hän yksin soutaa, naiseksi oikeinkin pitkät.
Puhumattomaksi sumu panee. Tekee mykäksi melkein. Ja mieleen hiipii pelkokin aina silloin tällöin, ei kyllä niinkään siitä, ettei löytäisi perille, vaan siitä, että olisi väylällä ja joku ajaisi päälle. Jos nyt paattimme halkeaisi laivan fööristä kahtia, Anna-Liisa jatkaisi matkaansa sumuun yhä vain kutoen ja kutoen, ja minä soutaisin ja soutaisin samaa tahtia, samaa rytmiä kohti Isoakaria, ja me etääntyisimme toisistamme pehmeään kaukaisuuteen, missä taivaanranta ja meri yhtyvät jossakin etäisyyksien päässä, ja yhtenisimme maailmankaikkeuden mereen, sillä meressä on kaiken alku. Niin minä ainakin uskon. Ja silloin meressä voisi olla kaiken loppu, päättyminen, airojen tahtiin.