Mattsson, Leni

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Ammatti

Tekijän saamat palkinnot

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellikokoelmat

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellikokoelmat

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

romaanit

Kirjailijan omat sanat

Kirjoitan tällä hetkellä uutta teostani. Olen hyvin harvakseltaan julkaiseva kirjailija,
enkä ole nyttemminkään kiirettä pitänyt. Uskon kehittyväni kirjailijana aina vuosi
vuodelta - elämä kun on paras opettaja. Elämässäni ei ole ajoittain "hyvin pyyhkinyt"
mutta vastoinkäymisetkin ovat kasvattaneet.

Elämäkertatietoa

syntynyt
25.11.1955 Turussa, asuu Turussa

Harrastukset
elokuvat (ja lukeminen tietenkin)

Palkinnot
J. H. Erkon novellikilpailun palkinto 1978

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Muu tuotanto
Julkaissut henkilöhaastatteluja taiteilijoista eri lehdissä (mm. Oma markka, Naisten maailma, Hymy, Kulttuurivihkot).

Tekstinäyte

Novelli Kun kuolen pääsen taivaaseen (sillä elämässä vietin aikani helvetissä) novellikokoelmasta Kylmän sodan lapset


Maailmani on raadeltu sirkus
(The Doors: When the music is over)



I


Hullu.
Ne sanoi häntä hulluksi.
Kun hän monia vuosia sitten tuli Helvetistä, ilman tähtiä, ilman unelmia, ne jo silloin sanoi häntä hulluksi. Ne sanoi että se näki näkyjä hänestä. Mutta ne ei nähneet että hänen nuoria tyhjiä käsiään täplitti veri. Eikä ne nähneet sitä tuskaa mikä repi hänen raadeltua sydäntään, sitä pelkoa mikä yhä kuulsi hänen levottomista tiikerinsilmistään.
Paskat ne mitään välitti nähdä.
Ja jos olis nähneetkin, vielä vähemmän ne olis näkemästään välittäneet.



II


Hän oli kumararyhtinen ja kaita kaveri. Hänellä oli pitkät, harteita tavoittelevat hiukset, lukemattomista piikeistä juoruavat suonikkaat käsivarret ja varuillaanolevat, valppaat silmät; kuin jokin olisi vaaninut häntä päivin öin. Hänen kapeat huulensa olivat verettömät ja tiukat ja paljastivat avautuessaan ränsistyneet, vihertävänkukertavat hampaat, parta oli tuuhea ja pitkä ja sai hänet näyttämään kuusikymmenluvun kristuskasvoiselta hipiltä, joita Kalifornia tuolloin oli tiuhanaan. Hänen kapea vartalonsa liikehti hermostuneesti, kuin joku olisi nykinyt häntä näkymättömin naruin. Ja kun hän käveli kaduilla, vasenta jalkaansa ontuen, hän syrjäkatsein peilasi näyteikkunoista takanaankulkevia kuin varjostettu.
Jos tuntematon puhutteli häntä, hänen katseensa lepatti, harhaili kuin pelokkaalla eläimellä.
Hullu.
Narkki.
Ei ne halunneet nähdä, eivät vaikka oli joulu tulossa ja ihmisillä kuulema hyvä tahto.

Hän käveli katua alas Harlemjoen suuntaan.
Oli surkea sää ja New York nyyhki kuin vanha kulkukoira. Kolea pohjoistuuli vihmoi räntää ja kolisutteli tyhjiä oluttölkkejä katukäytävillä. Mustat roikuskelivat kulmillaan räntäsateesta välittämättä, ja Chuk odotteli häntä rohdoskaupan luona: sen ikkunassa lerpattivat kiiltäväpaperiset joulukoristeet niin halvan näköisinä että ikkunan edessä värjöttelevä Chuk näytti rääsyissään ylväältä. Chuk oli hymytön, Chukin ilmeestä hän jo arvasi.
Ja puoliveri-intiaanin liittyessä hänen kävelyynsä kuin kuka tahansa pummi, kolikoitaan laskien ja lämpimikseen hypellen, hän kuuli käheän äänen sanovan:
- Kytät on tehneet ratsian ja puertoricolainen pyyhkäisty pois.
Hän tiesi mitä se merkitsi, ja pettymys ja viha kuohahti hänessä vaikkei hän sanonut mitään ääneen. Ja heidän kävellessään räntäsateessa nuhjuista katua, Chuk muutaman askelen edellä, ja kääntyessään kulmasta kohti säälimättömän rumia, pitkiä nelikerroksisia vuokrataloja, joiden rapistunutta lohduttomuutta räntäsade korosti, hän tunsi ahdistuksen alkavan levitä sisällään. Hän puristi käsivartensa tiukemmin yhteen rintaansa vasten samanaikaisesti kun hänen kylmyydestä entistäkin verettömämmät huulensa tiukkenivat kuin ihmisen joka on tehnyt raskaan päätöksen. Tuuli pyyhki hiukset hänen otsaltaan paljastaen hänen silmänsä, joiden alla valuvasta kosteasta ei voinut nähdä oliko märkä kyyneleitä vai vettä. Ja heidän tarpoessaan tuiskussa ympäriinsä lentelevien roskien koristelemaa katukäytävää, kuin kaksi toisilleen vierasta ja samalla niin tuttua ettei puhetta tarvittu molemminpuolisten ajatusten lukemiseksi, hän tarttui Chukia olkapäästä ja katsoi hätääntyneenä puoliveristä silmiin. Heidän katseensa kohtasivat samanarvoisina. Mitään sanomatta he jatkoivat kulkuaan, ja heidän pysähtyessään pitkän, harmaanruskean rakennuksen kohdalla, Chuk laski kätensä hänen olalleen tyynnytellen häntä: rauhallisesti, rauhallisesti Jason... me selvitään tästä kyllä. Chuk vilautti hihansuutaan, ja hän näki veitsen vilahtavan kylmänä ja kiiltävänä. Chukin ruskeiden silmien katse oli värähtämätön, lähes levollinen. Ja heidän avatessaan törkeyksin töhrityn ulko-oven ja astuessaan hämärään porraskäytävään jonka alaseinään oli sotkettu suurin punaisin kirjaimin GO AWAY STRANGER, hän huomasi Chukin hengittävän ääneti kuin kissa. Hän ei kyennyt rauhoittumaan. Ja kavutessaan puoliverisen kissa-askelien jäljessä likaisia portaita, hän tunsi jalkojensa tärisevän.
Ylemmässä kerroksessa avautui ovi, ja he pysähtyivät samanaikaisesti.
Alas juoksi pari puertoricolaista poikaa, kymmenkesäisiä tai niillä main. Ne pyysivät taalaa, ja Chuk antoi niille vajaan Camelaskin. Toisella oli paljaat jalat risaisissa kengissä ja kuluneen nahkapuseron alla vain pienet mokkaliivit, kaita rintakehä pilkisti avonaisen puseron alta luisena kuin harava. Pojat sieppasivat ahneesti Camelaskin ja irvistivät ilkikurisesti Chukin nälväistessä niille joulusta. Sitten ne hyökkäsivät räntäsateeseen, niiden jälkeen ulko-ovi mäjähti kiinni eikä portaissa kuulunut muita ääniä kuin etäällä ylemmissä kerroksissa soiva radio ja hänen huohottava hengityksensä jota hänen oli vaikea saada tasaantumaan.
Chuk nyökkäsi, ja he nousivat jälleen portaita.
Kolmannessa kerroksessa he pysähtyivät, ja Chuk vetäisi hihansuutaan alemmas. Hän tunsi vapinan yltyvän, se valtaisi pian hänen koko vartalonsa. Mutta kun Chuk koputti oveen, lyhyesti mutta merkitsevästi, hänen kuivat huulensa avautuivat tuskin kuultavaan mutinaan: jeesus jumalauta...
Kuka? kysyi oven läpi käheä naisääni.
Chuk hymisi kuin olisi kujeillut. Ja kun ovi varovasti raottui, sujahtivat Chukin sormet ovenrakoon ja vahvat kädet kiskaisivat oven auki. Oven takana seisova alushameinen puertoricolainen nainen perääntyi kirkaisten eteiseen. - Ei hätää... rauhoitteli Chuk, ja samassa he seisoivat kolmisin karussa eteisessä, naisen perääntyessä sitä mukaa huoneistoon kun Chuk eteni naista kohti.
Naisen paljaat sääret olivat haavoilla ja mustelmilla, myös naisen käsivarsissa oli kieliviä jälkiä. Chuk vilkaisi häneen samalla kun hymyili naiselle kurottaen käteensä osan naisen kiharaisia mustanruskeita hiuksia. Nainen äännähti, mutta Chuk nosti sormensa naisen huulille pitäen yhä kädessään pitkää tukkaa. Chukin kädet eivät tehneet väkivaltaa, pikemminkin niiden liikkeet olivat kuin hyväilyjä, mutta nainen hengitti suu auki, suuret luumumaiset silmät kääntyilivät Chukista häneen ja päinvastoin.
- Onks kaunokainen yksin? Chuk kysyi vaikka tiesi.
Nainen nyökkäsi hädissään. Chuk napsautti kieltään kitalakea vasten, irroitti kätensä naisen hiuksista. Nainen sipaisi hiuksiaan ja katsoi Chukia silmiin. Chuk kävelytti naisen risaiselle sekaiselle vuoteelle, nainen käveli takaperin mutta osasi istua vuoteenreunalle näkemättä sitä. Tuhkaisella pöydällä vuoteen vieressä oli savukkeita, nainen hamuili yhden ja vapisevin käsin sytytti sen. Chuk istui naisen viereen. Nainen löyhkäsi hieltä ja halvalta parin dollarin hajuvedeltä.
- Näkeehän kaunokainen miten ystävä vapisee... Chuk puhui ääni rauhallisena kohottaen hellästi naisen leukaa. - Näkeehän kaunokainen että ystävä vapisee tosissaan? Kun on tuollainen vapina ystävällä täytyy auttaa ystävää, ja kaunokainenhan haluaa auttaa myös, eiks totta?
Vastausta odottamatta Chuk tarkasteli naista, joka ei ollut nuori eikä vanha mutta tarpeeksi vanha ymmärtämään mistä oli kysymys. Naisen silmissä kuulsi hätä ja pelko ja nainen ravisteli hiuksiaan, levitteli käsiään, väännellen neuvottomuuden ja pahoittelevuuden ilmeitä lähes pakokauhuisilla kasvoillaan. - Ei auta, totesi Chuk.
Hymyillen, kuin kujeileva pojannulikka, Chuk raotti hihansuutaan, senverran että nainen ehti nähdä välähdyksen hihan alla. Pieni kurkkuääni pääsi naisen suusta. Hän tärisi puutuolissa johon oli lysähtänyt istumaan, ja hän tunsi miten hänen selkäänsä pitkin norui hiki.
Mutta Chukin pehmeänkarhea ääni jatkoi:
- Kukaan ei halua viillellä kaunokaista... vai luuleeko kaunokainen että tämä kaveri haluaa? Jos tätä käytetään - Chuk osoitti hihaansa - ei kaunokainen tunne enää omia kasvojaan. Mutta kuka nyt kaunokaiselle sellaista tekisi, vai mitä Jason?
Tämä tärisi tuolilla kuin ei olisi kuullut.
Ja Chuk hymähti sanojensa päätteeksi kuin olisi naurahtanut.
Nainen nousi varovasti vuoteelta, alushamettaan nykien ja heitä vuoronperään vilkuillen. Naisen ääni katkeili, kun nainen yritti: - Ne... ne on tulossa... ne tulee millä hetkellä hyvänsä. - Ketkä? kysyi Chuk kulmiaan kohottaen.
- Mun mieheni ja kiinalainen, nainen vastasi. Siihen Chuk haukotellen: - Sun miehes ei taida tulla pitkään aikaan, mutta pidähän silti kiirettä pikkuinen, mitä nopeammin sitä parempi.
Nainen poistui Chuk perässään hakemaan heroiinin.
Hän istui jo miltei läähättäen, kääri ylös oikean käsivartensa hihaa. Katon lampusta valuvassa räikeässä valossa hänen arpinen käsivartensa kiilsi ja säihkyi kuin käärmeen nahka. Toisella kädellään hän kopeloi puseronsa alta ruiskun, irrotti suojuksen neulan päältä.
Nainen palasi toisesta huoneesta pussi mukanaan.
Hän ojensi ruiskun Chukille. - Täytä, hän pyysi, anna mennä reilusti. Chukin liuottaessa heroiinia ja täyttäessä ruiskua hän ojentautui tuolilla, taivutti päätään taaksepäin hengittäen suu auki samalla kun toisella kädellään piti suorana paljastettua käsivarttaan.
- Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto... hymisi Chuk, mutta Chukin äänessä oli pilkallisuudesta huolimatta lämpöä joka levisi häneenkin. Ja nähdessään ruiskun runsaassa lastissaan, hän rentoutui. Auta, hän pyysi.
Ja Chuk etsi suonen, ja saatuaan vastauksen työnsi heroiinin syvälle hänen vereensä. Hän ummisti silmänsä, huohotti nyt kuin orgasmin saaneena, lihakset rauenneina ja velttoina.
Nainen istui vuoteenreunalla nyyhkien ja haroen sekaisia hiuksiaan.
Chuk käveli naisen eteen ja ojensi kätensä. - Enempää ei ole, nainen vinkaisi. - On, Chuk katseli naista ylhäältä päin. - Kaunokaiselle on itselleen ja sen ylikin. Mutta jos kaunokainen ei anna enempää, me saadaan kyllä. Joten kaunokainen kipaisee kätköilleen vaan.
Chuk antoi veitsen pudota hihastaan, koppasi sen kahvasta toiseen käteensä. Liike oli niin nopea että nainen tuijotti kuin ei uskoisi näkemäänsä. Veitsi oli kapeateräinen, välähteli kirkkaassa valossa. - Kaunis... vai onko ruma? Chuk kysyi hyväillen terää naisen kauhusta laajenneiden silmien edessä. Tuleeko tytölle tarvetta kylpyhuoneeseen vai? Chuk irvisti.
Hän liikahti tuolillaan.
Hän, joka vuosia sitten pakotettiin tekemään sellaista mitä yksikään eläin ei tekisi toiselle eläimelle, ei halunnut nähdä enempää. Hän alkoi nousta, mutta Chuk viittasi hänet takaisin alas.
Chuk hymyili hänelle kun nainen mitään sanomatta poistui kylpyhuoneeseen. Chuk seurasi taas naista kuin varjo. Mahdollisimman paljon, hän kuuli Chukin määräävän, tässä on joulu tulossa. - Vitut joulusta, sihahti nainen.
Chuk kurkisti ovenkulmasta silmää iskien. Koppasi viheltäen käteensä naisen viskaamat pussit: niitä oli neljä, ja ne olivat niitillä kiinni toisissaan, neljä valkeaa lunta sisältävää pientä pussia. Chuk heilutteli niitä hänen edessään kuin pääsylippuja taivaaseen. Silloin hänkin naurahti, ja hänen silmiinsä ilmestyi kiilto jonka Chuk sai nähdä vain tietyissä tilanteissa.
- Katsos pikkuinen... Chuk supatti vapisemisen lopettaneen ja nyt jo kiukustumassa olevan naisen korvaan suudellessaan tätä poskelle, - tämä ystävämme on käynyt Helvetissä eikä sieltä kovin monille kultsuille tuotu terveisiä. Siellä nussittiin vittuja ja sitten työnnettiin niihin valopistooli ja laukaistiin ja sellaista... mutta mitä siitä kaunokaiselle kertomaan. Haluaako kaunokainen kenties pitää ystävää hyvänä?
Hän nousi ja käveli eteiseen, näyttäen ilmeillään torjuvansa ehdotuksen.
Chuk kohotti kulmiaan, kohautti harteitaan. - Siitäs näet. Ei voi mitään. Katsos pikkuinen... joillakin kavereilla on niiden terveisten kertominen vaikeaa vieläkin, sellaiseksi Helvetti voi tehdä jätkän.
Ja Chuk tukisti naista hyytävän hellästi.
Kun ovi porraskäytävään avautui, ja he astuivat ovesta, naisen käheä ääni eteisestä: - Tämän te maksatte vielä kurjat koirat!
Chuk vastasi hymyllä ennen kuin sulki oven. - Palataanko asiaan joulun jälkeen? Sun miehes ei ole vielä silloinkaan palannut.
Ulkona vihmoi entistä hurjemmin.
Chuk veti hihojaan alemmas, ja hän puristi taas käsivartensa rintaansa vasten. Surkea sää enteili hyytävää kylmyyttä, vaikka Amerikka ja koko maailma valmistautui jouluun.
- Miltä tuntuu? Chuk kysyi vaikka tiesi vastauksen.
- Kun Helvetissä tuli kuuma alkoi palella, hän vastasi.


III

Hän muisti kotikaupunkinsa Oregonissa, sen vaivaisen Bakerin pikkukaupungin.
Wumbyn baarin siellä ja sen rasvatahraiset pöydät ja jukeboxin, hampurilaiset ja tölkkibeerin ja kurvipimun nuhruisen peräseinän Coca-Colamainoksessa. Ja Barneyn, joka pyyhki majoneesisia käsiään essuunsa seisoen tiskin takana höröttämässä leveä naama punaisena.
Hän muisti Billyn ja Daven ja Peggyn ja Mollyn, Mollyn suuret tissit ja pyöreän perseen piukkuvissa farmareissa.
Heillä oli muutama päivä aikaa lähtöön.
Peggy oli ostanut heille apinamaskotit, ja Barney, iso ja lihava, oli huutanut tiskin takaa:
- Niillä on kuulkaa kaverit siellä viidakossa apinoita omasta takaa, tuokaa yks mukananne kun tulette kotiin hääh! Barney oli nauranut maha tahraisen essun alla hytkyen, poksauttanut oluttölkistä korkin ja hihkunut suu vaahdossa:
- Kaverit lähtee viidakkoon apinanmetsästykseen hääh! Pamauttakaa kaverit aivot palmuihin niiltä perhanan elukoilta hääh!
Pimut olivat antaneet heille osoitteensa ja pyytäneet heitä kirjoittamaan millaista siellä olisi, ja Billy oli nuorinpana vitsaillut että jos siellä olisi hyvännäköisiä pimuja hän nussisi ne tainnoksiin. Barney kantoi hihat rullalla ja karvaiset käsivarret paljaina olutta pöytään. Wumby oli tarjoutunut pistämään lähdön kunniaksi koko illan, he joivat ja hoilasivat ja Molly kaasi viskiä heidän mukeihinsa. Barney paistoi hampurilaisia ja latoi niitä heidän eteensä. He mässäilivät ja ruiskuttivat ketsuppia toistensa rinnuksiin, ja Barney sanoi että siellä viidakossa he vielä ikävöisivät hänen pihvejään. Jukebox jytyytti, Molly ja Peggy svengasivat mukana, kiipesivät pöydän päälle ja pyörittivät lanteitaan; Molly riisui jumpperinsa ja paljasti heille punanäpykkäiset tissinsä Barneyn valuttaessa kuolaa tiskin takana.
- Lähteeks pojat Vietnamiin? kysyivät bensanhajuiset rekkakuskit jotka olivat ajaneet Idahosta asti ja levähtivät Wumbyn baarissa. Barney vastasi suupielet rasvassa ja pihviä suussaan:
- Jep, ne menee sinne tekeen Amerikkaa kuuluisaksi, ne näyttää niille perhanan vinosilmäkommareille tähtimerkit!
Kuskit joivat kahvit, istuivat ja tuijottivat.
- Mahtaa pojille tulla kuset housuihin, tuumi vanhempi, ja toinen nyökkäsi vaivalloisesti niellessään nakkisämpylää nälkäänsä.
Billy, kuulematta kuskien kommenttia, venytti vinoiksi kahdeksantoistakesäisiä silmiään ja äänteli:
- Tsing tsung tsuga tsung tsing. Dave rytisti oluttölkin littanaksi ja hyppi sen päällä. Ja Molly kikatti, kaasi viskiä jätkien mukeihin ja kikatti, ja Peggy lupasi antaa joka jätkälle ennen kuin he lähtisivät. Billy kouri Peggyn haarukkaa, ja Barney läähätti kärpäslätkä kädessään:
- Teille tulee kaverit vielä puutteelliset ajat siellä pahuksen viidakossa, naikaa nyt kun saatte hääh! Vai mitä Jason?
Barney rapsutti lätkänvarrella niskaansa ja tökkäisi häntä kylkeen. Humalansa korkeuksista hän näki Barneyn hikisenä kiiltävän naaman; hän nyökkäsi väsyneesti ja hymyili älyttömästi kohottaessaan viskimukiaan.
He ölisivät ja mölisivät läpi yön ja bensa-asemalta tuli jätkiä mukaan ilonpitoon. Dave yritti kusta Barneyn letukan yli, tytöt ulvoivat naurusta, ja Barney karjui ovelta:
- Kuskaa niitten elukoitten päälle siellä viidakossa mut älkää mun kärryyn!
Niin, he ölisivät ja mölisivät läpi yön...
Jossain aamuyön valjussa sarastuksessa hänet kuskattiin Mollyn asunnolle. Siellä hän sammui, ja Molly riisui kaljaantuneet ja ketsuppiset vaatteet hänen yltään.

Aamulla hän lipitti viskiä maaten alastomana Mollyn vuoteessa rocktähtien katsellessa heitä seinään kiinnitetyistä julisteista.
He olivat rakastelleet, useita kertoja peräkkäin, hänen yhdeksäntoistavuotias kullinsa oli hellänä ja Mollyn pillu samoin. Nyt hän levitteli tyynylle Mollyn punaisia hiuksia. Mollyn nipisti häntä niskasta, hyväili hänen kapeita ruskettuneita harteitaan ja sanoi rakastavansa häntä, vain häntä, ja pitävänsä Billyä ja Davea vain ystävinään. Hän hyväili Mollyn ruusunpunaisia nännejä, hyväili ja suuteli niitä, ja lupasi kirjoittaa heti kun olisi Vietnamissa. - Jos mä tulisin paksuksi niin mentäisiinkö me sitten naimisiin? Molly kysyi ja pörrötti hänen hiuksiaan.
Hän painoi Mollyn tiukemmin itseään vasten; se olisi selvä se. He menisivät naimisiin heti kun hän tulisi sieltä.
- Eiks sua pelota lähtee sinne? Molly kysyi, ja hän vastasi että pelotti tai ei, oli toisaalta jännää nähdä se viidakko. Jotkut jätkät olivat sanoneet tietävänsä että siellä alkaisi tosi shou. Siellä poltettaisiin maria ja ryypättäisiin viskiä ja niillä olisi siellä viihdytyskeskuksia ja go-gopimuja hyppimässä eikä siellä tarvitsisi nokkia tikuilla riisiä vaan saisi popsia amerikkalaista maissia ja säilykepihvejä. Molly katsoi häntä epäuskoisena. Hän hymähti itsekin sanojensa päätteeksi ja vaikeni. Sillä tosiasiassa häntä pelotti. Hän ei olisi halunnut lähteä sinne lainkaan, hän oli värväytynytkin vain jottei joutuisi jalkaväkipalvelukseen Vietnamissa. Nyt hän joutuisi lentokomppaniaan. Molly kertoi kuulleensa aivan kaameita juttuja Vietnamista. Hän hymähti Mollyn jutuille, pakottautui sanomaan että ne olivat jätkien juttuja ne, eivätkä kuuluneet tyttöjen korville ja että hän kyllä kirjoittaisi heti ja sitten kun hän palaisi sieltä he menisivät naimisiin ja hän yrittäisi taas jatkaa collegessa.
Mutta entä jos hän ei palaisikaan?
Mollylla oli kyyneleitä silmissään. Hän kuivasi Mollyn kyyneleet ja naurahti, vaikkakin väkinäisesti, ja tokaisi etteivät ne pystyisi siellä niillä bambukepeillään ampumaan kuin ohi. Eikä hän antaisi minkään vinosilmän tappaa itseään.
He rakastelivat vielä kerran, kuumeisesti, kiihkeästi ja estottomasti, sitten hänen oli peseydyttävä ja pukeuduttava ja lähdettävä kotiinsa. Molly tuli portaille hyvästelemään häntä, ja siinä valkean kotitalonsa kuistilla seistessään, punatukkaisena ja pisamaisena ja liivittömät nuoret rinnat ohuen pumpulipaidan alla keinahdellen Molly seisoi vieläkin valokuvassa, jonka hän näppäsi ennen kuin he erosivat.

Lähtöpäivän aamuna hän tunsi voimakasta liikutusta ja alkavaa koti-ikävää.
Häntä puistatti, kun hän muisti kouluttajien naamat ja sanat:
- MUISTAKAA JÄTKÄT ETTÄ TE TULETTE TAISTELEMAAN SODASSA! TE ETTE OLE TYTTÖJÄ TE TULETTE TAPPELEMAAN SIELLÄ HAISEVIA LIKAISIA TYHMIÄ APINOITA VASTAAN, TE TULETTE EDUSTAMAAN AMERIKKAA JA PUTSAAMAAN SEN PAHUKSEN PUNAISEN VIETNAMIN KOMMUNISMISTA!
Ja: - SODASSA TAPETAAN EIKÄ SÄÄLITÄ NIITÄ KELTAIHOISIA PASKIAISIA, JOS NIILTÄ TÄYTYY AMPUA KEUHKOT HELVETTIIN TE AMMUTTE, RÄJÄYTÄTTE JA POLTATTE NIILTÄ NIITTEN PASKAISET PESÄT!
- Tapa, tapa, tapa! kouluttajat karjuivat. - Te tytöt, kisut, mamin lellikit, toistakaa tämä! Ja hänen kuten lukemattomien muidenkin jätkien, piti huutaa mukana: - tapa, tapa, tapa!
Hän ajatteli: jos minä en menekään tappamaan niitä?
Mutta presidentti ja hallitus halusivat ja koulu ja isä ja mami. Siellä tulisi enemmän kuin tukalat paikat, hän tuumi.
Mutta menet kun on mentävä ja teet velvollisuutesi Amerikkaa kohtaan, se on tosiaankin sinun velvollisuutesi, sanoi isä.
Hän oli vanhin pojista, John oli vasta kuusitoista eikä Mike sitäkään, ja isä sanoi pojille: - Olkaa pojat ylpeitä veljestänne! Mami paistoi hänelle omenapiirakkaa ja pakkasi raamatun hänen reppuunsa. Ja isä piti varsinaisen puheen, mami rukoili ja itki ja kehotti häntä olemaan varovainen ja muistamaan rukoilla jumalaa, ja hän lupasi olla niin varovainen kuin siellä vain voisi olla. Jumala suojelee sinua, lohdutti mami, ja isä kehotti häntä pitämään päänsä kylmänä.
Vielä kuistilla mami vollasi ja pyyhki kyyneleisiä silmiään, hali häntä ja suukotteli. John nosti peukkujaan ja Mike samoin, ja pikku Mike taisi ymmärtämättömyyttään olla vähän kateellinenkin; hän lupasi kirjoittaa ja järjestää pojille valokuvia sieltä. Isä taputti harteille yrittäen hymyillä, ja huusi naapurin aidan yli:
- Jason lähtee nyt Vietnamiin!
Ja Stevenssonin äijä tuli harava käsissään toivottamaan jumalan siunausta ja sanoi toivovansa että sota loppuisi pian. Mami vollasi yhä ja pyyhki kyyneleisiä silmiään, sujautti perhekuvan hänen taskuunsa ja vannotti häntä kirjoittamaan. Isä ryhdistäytyi ja sanoi Stevenssonin äijälle että Jason oli saanut koulutuksen ja osaisi hoitaa asiansa niin että palaisi sieltä ehjin nahoin ja enemmän kuin yksi mitali mukanaan, toivottavasti, ja että Amerikka kyllä voittaisi sodan pian. Stevenssonin äijä nyökkäsi ja katsoi häntä silmiin ja sanoi että hän oli rohkea ja esimerkillinen amerikkalainen sotilas ja juuri hänenlaisiaan sotilaita Amerikka tarvitsisikin. Hän hymyili epävarmasti ja kätteli Stevenssonin äijää, ja Stevenssonin äijä taputti häntä olalle samoin kuin isäkin.
Sitten bussi tuli ja hän huiskautti kädellään.
Bussin ikkunasta hän näki vielä miten mami itki, ja isä, tekoreipas ja ryhdikäs, tuki mamia. Miten John nosteli peukkujaan ja Mike väänsi suutaan kuin alkaisi itkeä sekin.
Ja hän näki kotikaupunkinsa tutut kadut ja rakennukset, koulun, kirkon, keilahallin ja poliisiaseman, cineman, discon ja Wumbyn baarin, ja tuttuja rakennuksia ohittaessaan ja ajatellessaan sekavin tuntein Mollyn, mamin ja isän, kouluttajien ja presidentin sanoja, ja kaikkea sitä mikä häntä Vietnamissa odottaisi, häntä pelotti, ja hän toivoi hartaasti pääsevänsä ainakin jouluksi kotiin.