Palaste, Onni

Mäen harjalle ensimmäisenä kivunnut Rankis-Erkki antoi kädellään takana oleville varoitusmerkin. Siihen jäätiin, mutta vuoron perään ja yhtä aikaa jokainen halusi käydä ryömimässä harjanteen laelle, kurkistamassa vihollisen tukikohtaan. Useimmille riitti vain silmäys, jonka jälkeen miehet luisuivat takaisin notkoon lepäilemään. Varsinaista vartiomiestä ei mäelle tarvinnut määrätä, sillä jatkuvasti oli uteliaita, jotka halusivat seurata kylän tapahtumia.

Hyökkäyksen alkuun oli aikaa vielä sen verran, että useimmat jääkärit käyttivät tämänkin ajan lepäilyyn ja makailivat hangella. Aurinko lämmitti mukavasti, mutta sisimmässään jääkärit tiesivät kyllin hyvin, että tänään jos milloin oli päästävä hyökkäykseen yllättäen ja heiluttava kuin heinämies poutasään aikana, jos mieli selvitä savotasta ehjin nahoin.

Mäen päältä näkyivät viholliskylän rakennukset hyvin ja kiikarin läpi katsottuna näyttivät lähimmät talot olevan kuin käsin kosketeltavissa. Rukajärvelle suuntautuva päätie kulki heti mäen alla ensimmäisten talojen seinien vieritse. Kylässä oli samantapaisia pääasiassa pyöreistä hirsistä rakennettuja kaksikerroksisia taloja kuin Rukajärvelläkin, hätäisesti laskien yli 100 kpl. Asemakaava oli säännöllinen kuin Joensuun kaupungissa, ja yksi katu, tie tai kuja – miksi tuota nimittäisi – liittyi päätiehen jääkärien kohdalla. Kujan molemmille puolille oli ahdettu hirsitaloja vieri viereen, lähelle toisiaan. Kolme ensimmäistä taloa vaikutti autiolta, mutta neljännen talon piipusta pulppusi taivaalle ohutta savua. Talon pihalla vilahti joku, arvattavasti siellä liikkui sotilas. Kauempana olevien rakennusten lomasta saattoi silloin tällöin erottaa tummia hahmoja, joten kylä ei ollut ainakaan tyhjä, vaikka lähelle oli päästykin. Vapaana liikkuvan vihollisen näkemiseen liittyy aina jotakin villiä mielenkiintoa ja pelättävää jännittävyyttä. Ehkäpä muutamat vaistosivat tuon pelottavuuden ja halusivat viimeiseen hetkeen saakka pysytellä mäen suojissa lepäilemässä.

Luutnantti Keronen ei ollut joukkueensa mukana, mutta hänen poissaoloaan kukaan ei kerinnyt taivastelemaan, sillä hetki läheni. Kello oli jo yli kymmenen. Viimeiset minuutit olivat sietämättömän pitkiä ja jännitys kohosi väkistenkin. Joku yritti lieventää sitä lähtöhetkelläkin kähisemällä:

- Just just sano kersantti Mönkkönen, kun eukko munia koetteli. Kräh, häh, khäh! Kheh, heh, heh…kun eukko munia koetteli, just just…yrittivät toisetkin toistella lausetta ja hymähdellä päälle, vaikka kaikkien ajatukset olivatkin jo kokonaan liisteröitynä alkavaan hyökkäykseen, ja sutkauksen teho jäi puolinaiseksi. Jokainen jääkäri oli kivunnut makaamaan harjanteelle ja oli valmiina lähtöön. Kersantti Tanner toisti vielä ohjeita: Lasketamme kylään siis parijonossa, reilusti vaan, kuten olisimme heikäläisiä. Konepistoolit kaulassa roikkuen kainalossa, kuten tavallisesti, kyllä siitä ennättää, kun pitää varansa. Kiväärimiehet tulee hännillä…ja muistakaa, ettei sitten poukkoilla turhia, tai saatte kasapanoksen omaan kalloonne. Laskussa sen verran väliä, ettei tule kompurointia… Antikaisen ja Raution miehiä ei ammuta…

Kun jääkärit nousivat suksineen mäen päälle, vapisivat monen miehen polvet, mutta kun suksien kärjet oli käännetty kohti kylää, alkoi pahin mennä ohitse. Silloin kajahti Antikaisen komppanian suunnalla yksinäinen laukaus. Rankis-Erkki, pitkänhuiskea urheilijanuorukainen Pohjanmaalta, komensi äkäisesti ryhmäänsä:
- Nyt mennähän eikä meinata!
Kemppais-Jaskan ryhmä kiirehti rinnalle lisäämällä sauvakoilla vauhtia alkuun, sillä ei auttanut jäädä miestä huonommaksi hyökkäyksen aikana, jos ei halunnut akkojen mainetta. Tanner ja Äetinpoeka laskettivat välittömästi Erkin ryhmän jäljessä. Koko joukkue viiletti hyvää vauhtia alamäkeen, ja se oli vientiä eikä vaikerrusta. Nyt ei auttanut ajatella enää muuta kuin onnistumista. Jossittelut ja epäilykset olivat jääneet viimeistään mäen päälle.

Kolisten risteilivät sukset kovalla tiellä, josta oli ponnistettava voimakkaasti suksien kärkiä nostaen vastakkaiselle penkalle. Muutamien sukset yrittivät töksähdellä ja Sökö-Santun sukset rusahtivat uhkaavasti, mutta pahemmin kompuroimatta siitä selvittiin kujalle. Mylly-Mikko ja Hauta-Ville ensimmäisinä potkaisivat sukset jalastaan ja kiirehtivät hyvää vauhtia ohi tyhjien talojen, kun neljännen talon pihalta ilmestyi tielle avopäinen tummatukkainen kävelijä. Noin neljänkymmenen vuoden ikäinen tulija käveli jääkäreitä vastaan kovasti säikähtäneen näköisenä, ihmetellen hidasteli askeleitaan ja halusi juttusille:

- Vy tsto ze ljudi? Otkuda vy? (Ka mitä miehiä? Mistä tulette?) uteli avopäinen vihollinen arasti jääkäreiltä, mutta hänen vieraskielistä puhettaan ei yksikään jääkäri ymmärtänyt. Eikä sillä ollut väliäkään, sillä samanaikaisesti Rankis-Erkki huomasi sattumalta talon pihalla torrakko olalla seisovan vartiomiehen, joten aikaa ei ollut hukattavissa.

- Trastui! Trastui tavaritsi! änkytti Mylly-Mikko avopäiselle toverille epävarmana siitä mille hänen sanansa mahtoi kuulostaa venäläisen korvaan ja sattuikohan hänen sanansa muutenkaan paikalleen. Mylly-Mikon etusormea kutitti kovasti, mutta aseettoman miehen ampuminen tuntui vaikealta. Tuon sekunnin sisällä Rankis-Erkki oli loikannut pitkillä säärillään toisten ohi. Kun molemmat viholliset olivat Erkkiin nähden samalla linjalla, Erkki puristi konepistoolinsa liipaisinta. Tyrmistyneen näköinen avopäinen vihollinen lysähti maahan kuin tyhjä viholaissäkki, vartiomiehen kivääri oli lentänyt poskelle, mutta hän kaatui selälleen ja kivääri lensi kädestä. Raaka peli pantiin käyntiin.

Tielle kaatuneen vihollisruumiin ylitse ampaisivat jääkärit juoksuun, laulattivat samalla konepistooleitaan, hakivat kohteitaan. Maanpäällinen helvetti oli tosiasia. Kylään laskettaessa oli Hauta-Ville hyräillyt, vaikkakin itse tajuamatta; pelko pois pelko pois jääkärit, vaikka vaarat kaikkialla kyttää, pelko pois… Nyt hän ei enää hyräillyt mitään. Mylly-Mikon kanssa hän oli harppinut talon nurkalle ja samassa karjalaistalon pieniruutuinen ikkuna helähti, jytkähtäen purosi kasapanos lattialle, sisältä kuului epämääräistä karjumista ja kiroilua, sitten voimakas pamaus. Koko talo vapisi, seinähirret rakoilivat ja ikkunat lensivät ulos, mutta talo ei luhistunut. Pamausta säikähtänyt Mylly-Mikko toipui, syöksyi nurkan takaa ja lennätti suurentuneesta ikkunasta polttorasian sisään. Oli lähdettävä hakemaan toista rakennusta, mutta lähtiessään pojat totesivat talon sisuksen olevan yhtenä tulipallona. Eikä kestänyt kauan, kun liekit nuolivat ahneesti jo ikkuna-aukkojen ulkopuolella räystäitä tavoitellen. Rankis-Erkki kyyläsi makuullaan erään rakennuksen nurkalla ja piiskasi siitä pakoon juoksevia vihollisia, yksi kaatui heti rappusille.

Kemppais-Jaskan ryhmä eteni kujan vasenta puolta ja talot paloivat sielläkin. Vihollisen vastarinta oli melkein olematonta. Rätinä ja pauke tuli suomalaisten aseista.

Kersantti Tanner ja Äetinpoeka hyökkäsivät yhtä matkaa. He ottivat oman talonsa, mutta siinä sattui olemaan ikkunoita vain toisessa kerroksessa. Nurkan takaa löytyi onneksi alempana yksi lantaluukun kokoinen ikkuna, jota kohti Tanner syöksyi neuvostoliittolainen munakranaatti nyrkissään. Hän kopautti sitä konepistoolinsa puiseen perään ja heitti hitaan näköisesti kohti mitättömän pientä ikkunaa, selkäpiitä karmiva konepistoolisarja rätisi heidän takanaan, Äetinpoeka katsahti taakseen ja se oli koitua hänen kohtalokseen. Mutta Tanner ei hukannut aikaa, hän kuuli äänestä takanaan viheltävien konepistooliluotien tulevan omien miesten aseista ja huomatessaan toisen talon nurkalla vihollisen sojottavan kiväärillään heitä kohti, hän karjaisi Äetinpojalle: Heih! Tannerin munakranaatti oli räjähtänyt ja Äetinpoejan olisi ollut määrä heittää heti sen jälkeen polttorasia, mutta hän ei meinannut pysyä rytmissä mukana. Tanner lennätti konepistooliaan kohti tähtäävää vihollista, mutta vihollinen ennätti laukaista ja luoti tunkeutui Äetinpojan hihasta läpi.
- Heitä helevetissä! karjaisi Tanner Äetinpojalle, joka oli vielä säikähdyksissään. Tannerin suihku tavoitti kiväärimiehen ja Äetinpojan koktaili lensi pienestä ikkunasta sisään, talo syttyi. Äetinpojan käteen sattunut vihollisen luoti oli vain raapaissut vähän kättä, koska siitä ei vuotanut edes paljon verta.

Hyökkäys jatkui. Viimeisiksi jääneet jääkärit siirtyivät vuorollaan ensimmäisiksi, ja tuo taktiikka luisti toistaiseksi hyvin kuin taitavilta jalkapallohyökkääjiltä. Jääkäreistä etuvasemmalla hyökkäävän Antikaisen komppanian suunnalta kuului myös rähinää ja sieltä näkyi valtavia roihuja. Jääkäreistä oikealla tappeli Raution komppania. Pauketta ja rätinää kuului joka puolelta, ja ilmassa surrasi metallia ristiin rastiin, olivathan jääkärit tavallaan kahden tulen välissä. Nuoruuden innolla he ryntäsivät kylän keskustaa kohti. Kovalla kohinalla nousivat tulipalojen roihut ylöspäin. Kuivista hirsitaloista kuuluva rätinä, ja oman konepistoolin mukava laulu sai jääkärit hurmioitumaan, ja taistelun päihtymyksessä he ampuivat murhaavaa tultaan mihin vain mielikuvitus milloinkin keksi. He eivät olleet enää tavallisia kaksikymmenvuotiaita ihmisiä, vaan villi-ihmisiä, tai paremminkin puoleksi petoja, jotka nauttivat polttamisesta räjäyttämisestä ja tappamisesta. Kun vihollinen käpertyi talon nurkalle, nauroi ampuja pirullisen tyytyväisenä.

Tossu halusi myös nauttia rajäyttämisestä. Hän heitti hivakkansa syvässä lumessa seisoen. Kasapanos osui ikkunan pieleen ja kiepsahti uhkaavan näköisesti, mutta jotenkin sen varsi kiepsautti sitä uudemman kerran ja vaivaisesti jyystäen se tipahti lopulta sisäpuolelle sekä pamahti heti. Tossun puoleinen talon nurkka repesi ja yksi seinä kaatui kokonaan. Katto romahti alas, vaikkakaan ei maahan asti ja epävarman näköisesti se jäi huojumaan kolmen seinän varaan. Tossua ei näkynyt missään. Hän oli hautautunut seinähirsien alle. Tapauksen nähneet jääkärit riensivät paikalle, vaikka talo huojuikin uhkaavan näköisesti. He huusivat Tossua:
- Ootko hengissä? Tossun ääni kuului hirsien alta:
- Piruko se pahan tappaa, khäh, häh, häh. Tulukaahan nostamaan hirttä toesen poloven peältä, paenaa niin perkeleesti…

Mitä syvemmälle kylän keskustaan jääkärit tunkeutuivat, sitä enemmän vihollisen vastatuli kasvoi. Ilkeästi ujeltavat luodit eivät olleet tavoittaneet vielä yhtään jääkäriä, mutta ne pitivät hyökkääjiä entistä matalampana. Vihollinen paahtoi pikakivääreillään jatkuvasti kylän pohjoiskulmasta, jossa ei ollut suomalaisia. Etuvasemmalla vilahteli lumipukuisia miehiä, jotka kuuluivat varmasti Antikaisen komppaniaan.

Kuulee sanottavan, että joku sotilas vaistoaa kuolemansa Rankis-Erkillä oli jo retkelle lähdettäessä se käsitys, ettei hän kaadu ainakaan tällä reissulla. Hän uskoi että luodit kiertävät hänet toistaiseksi , ja sitä luotia, joka hänet tappaa ei ollut vielä tehtykään. Rankis_erkki keksi saman varastorakennuksen, jota he olivat kiikaroineet jo mäen päältä, ja jonka pihalla lastattiin silloin kahta k-autoa.
- Se on poltettava, tokaisi hän.
- Liian aukeeta … sinne ei oo menemistä … arvelivat toiset jääkärit.
- Rohkia se rokan syö, intoili Erkki.
Toiset varoittelivat edelleen Erkkiä, sillä yksi vihollisen pikakivääri pystyi lakaisemaan välillä olevaa torin tapaista aukkoa.
- Tapatat suotta ihtesi … Hullu oot jos lähet.
Mutta Rankis-Erkki valmistautui lähtöön ja pyysi ryhmänsä miehiä antamaan hänelle tulitukea tarpeen mukaan.

Konepistooli oikeassa kädessään juoksi Erkki matalana ja lyöttäytyi kohta muutamien kymmenien metrien jälkeen tien sivuun. Toiset seurasivat valppaina tilannetta ja olivat valmiina antamaan kaiken tukensa, vaikka yritys tuntui toisten mielestä aivan mielettömältä. Mistä lienee sitten Erkille tullut tuollainen yltiöpäisyyden puuska. Kohta Erkki kirposi pystyyn ja juoksi niin matalana kuin hän pitkillä säärillään pystyi. Vihollisella oli monenlaista kiirettä. Mahtoiko se huomata Erkin etenemisen, kun ei kohdistanut kovempaa tulta, tai odottiko se ehkä Erkkiä liipaisimelle.

Jo aukeaman puoliväliin kerinnyt Erkki ei uskaltanut enää jaloilleen, vaan ryömi tien reunassa olevan penkan suojissa. Kaksi jääkäriä paukutteli kiväärillä hänen päänsä yli tien päässä olevaan taloon, josta aiemmin oli näkynyt liikettä. Sinne oli matkaa runsaasti yli sata metriä. Kauempana näkyi kiireisiä vihollisia entistä enemmän. Vihollinen tuli rohkeammaksi, se haalasi jotakin asemiin, ehkä konekivääriä. Kiväärimiesten ei ollut helppoa osua liikkuviin maaleihin ja konepistoolimiehet eivät yltäneet perille saakka. Ehkäpä Erkki oli myös huomannut uskaliaita vihollisia edessään, sillä hän oli hävinnyt tieltä ja uiskenteli sen sivussa syvää lunta kyntäen. Aluksi hän varoi konepistoolin piippua lumelta, mutta väkistenkin sitä sinne meni, eikä hän sitten enää varonutkaan.

Kun jääkärit huomasivat lumipukuisia Antikaisen miehiä vilahtelevan entistä lähempänä, huudettiin sieltä lisää kiväärimiehiä, sillä kahden kolmensadan metrin päässä olevia mustia maaleja näkivät jääkärit entistä enemmän.

Rankis-Erkki oli päässyt jo viidenkymmenen metrin päähän varastorakennuksen lähimmästä nurkasta. Hänellä oli hiki ja lumi tunkeutui joka paikkaan ennen kuin hän oli ryöminyt sen llähelle. Erkki tunsi miten hänen sydämensä jyskytti rajusti, myös päässä jyskytti ohimoiden kohdalla. Hän makasi paikallaan ja keräsi voimia viimeistä syöksyä varten, kohotti päätään ja seurasi silmät tapilla varastorakennuksen tienoilla tapahtuvaa liikettä. Hän kuulu selvästi, miten narisevat ovet kävivät pihan puolella, siellä juostiin. Hän kääntyi kyljelleen ja tutki taskujaan. Sinne tunkeutunut lumi oli sulamassa vedeksi. Toisessa taskussa oli termiittipanos ja toisessa neuvostoliittolainen munakranaatti. Erkki epäili sytyttimen kastuneen: No voi helevetin kuusitoista, manasi hän onnistumistaan, mutta päätti joka tapauksessa yrittää. Pettymyksekseen hän huomasi vielä, että kaksi lähintä ikkunaa olikin naulattu laudoilla umpeen, mutta kolmas ikkuna oli suojaamaton. Se oli monta kallista metriä etempänä, mutta onneksi se oli jäässä tai kovasti likainen ja Erkin suunnitelma oli valmis; heti kun näkyvissä olleet viholliset häipyisivät edes hetkeksi. …

Rukajärven sissit, Jääkärien hyökkäys, s. 83-90