Poutanen, Kira

Istun koneen ääreen ja ajattelen, etten ehkä enää osaa kirjoittaa, että ehkä elämä on tukkinut tunteillaan kirjoittamisen väylät. Sillä elämä on suuri, ja mitä enemmän sitä katson, sitä suuremmaksi se muuttuu. Miten muka osaisin muuttaa sanoiksi hetket, jotka valuvat ihollani kuin raskas vesi? Kuka oikeastaan osaa antaa sanoja millekään tälle? Kaikki on kuitenkin aina hiukan enemmän, aina hiukan vähemmän, aina hiukan eri väristä, aina hiukan eri makuista. Ja silti haluan yrittää, haluan etsiä sanoja, etsiä sävyjä, etsiä kuvia, kuin etsisin rakkautta tai totuuden ääntä. Sillä ehkä kirjoittaminen on kuin rakkaus ja elämä: se on olemassa ainoastaan matkallaan, olemassa ainoastaan siksi, ettei se koskaan kuitenkaan yllä täydellisyyteen.