Tenhunen, Eeva

Oli ollut liian monia pimeitä yksinäisiä iltoja, liian paljon aikaa ajatella – kun tytöt istuivat kukin omassa kopissaan kokeita korjaamassa, kun Leena oli kansalaisopistolla lukemassa ääneen kirjauutuuksia kirkonkylän rouvien kanssa.

Työtä minulla olisi ollut kylliksi: olisi pitänyt korjata aineita. Mutta ei niitä aina jaksanut. Vielä Kieun ytimekäs määritelmä ihanneopettajasta saattoi huvittaa minua: ”Ihanneopettaja on pitkä, komea, mustaviiksinen – ja mieluummin mies…” – kun vain olisi ollut joku jolle sen olisi voinut lukea, jonka kanssa yhdessä olisi voinut nauraa. Marketan ainetta (Äkkiä tuli pimeys) en enää jaksanut tulkita ensimmäistä kappaletta pitemmälle: ”Pimeyksiä on monta lajija, yölinen pimeys ja se kun me vaelame synin yösä.” – viimeistään siinä vaiheessa työnsin vihkot sivuun ja vajosin omaan yksityiseen pimeyteeni: pohtimaan mitä minun elämäni olisi vuoden kuluttua – entä viiden vuoden – ja oliko mikään nytkään mitään; jospa se kaikki oli pelkkää mielikuvitusta, romanttisen vanhanpiian omatekoisia hämähäkinseittejä?