Turunen, Markku

palkinnot: Nuorison taidetapahtuman kunniamaininta 1974
J. H. Erkon rahaston kirjoituskilpailun 2. palkinto 1976
Pirkanmaan kirjoituskilpailun 2. palkinto 1976
Pohjois-Karjalan läänin taidetoimikunnan Ensiesitys-pienoisveistos 1983
Savonia-kirjallisuuspalkinnon ehdokkuus 1986
Kirjailijayhdistys Ukri ry:n Vuoden kynä 1988
Topelius-kirjallisuuspalkinnon ehdokkuus 1991
Savonia-kirjallisuuspalkinnon ehdokkuus 2001
Savonia-palkinto 2008 esseekokoelmasta Löytötavaraa (2007)

harrastukset: kuvien teko

Kirjailija Markku Turusen tuotantoon kuuluu yli kymmenen romaania, novellikokoelma ja nuortenromaani sekä näytelmiä, kuunnelma, tv-käsikirjoituksia, esseekokoelma ja henkilöhistoriallinen teos. Markku Turunen käsittelee aiheitaan usein huumorin ja satiirin kautta.

Syitä kirjailijaksi ryhtymiselleen Markku Turunen pohdiskelee seuraavasti: "Itseilmaisun halu, pätemisentarve, tietynlainen sivullisuus ja lukemisharrastus johtivat kirjoittamaan runoja ja pieniä kertomuksia. Menestymiset kirjoituskilpailuissa vahvistivat harrastusta ja veivät sitä kohti ammattimaista kirjoittamista. Kuitenkin vasta 1998 Tampereelle muutettuani jätin kokonaan kirjastonhoitajan työni ja rupesin ns. vapaaksi kirjailijaksi."

Markku Turusen esikoisteos Valmiissa maailmassa (1982) on ironinen satiiri tulevaisuudesta. Huumorin laadusta saa kuvan seuraavasta esimerkistä, jossa Turusen kertojaminä perustelee yliopisto-opintojaan: "Valitsin pääaineekseni psykologian, sillä halusin saada selville mikä minua vaivasi. Sivuaineikseni valitsin yhteiskunnallisia aineita siltä varalta ettei vika olisikaan ollut minussa vaan yhteiskunnassa." Lopulta kertoja päätyy päivystäjäksi mielenterveyskioskiin.

Juoksupoika ja kyyhkynen (1984) on "moniulotteinen tutkielma ihmisen rajallisuudesta ja peloista. Tarinasta olisi voinut tulla kuinka synkeä tahansa, mutta Turunen pehmentää pessimismiään komiikalla, sen kaikilla sävyasteilla kirkkaasta ja sovittavasta huumorista patamustaan ironiaan. Napakka tyyli tekee romaanista nautittavan lukuelämyksen." (Seppo Järvinen, Kansan Lehti 23.4.1985)
Romaani Taivaan pikajuna (1986) "on joutuisasti juoksevaa, notkeasti etenevää tekstiä, joka ei tunne pidäkkeitä. Turunen kirjoittaa kevyen irtonaisesti, humoristisesti. Mutta myös syvälle syihin ja seurauksiin nähden. Hänen tyylinsä on ilmavaa, ja hän sanoo usein enemmän kuin sanat aluksi paljastavatkaan. Koomisen taju tuntuu olevan hänellä veressä." (AL 6.1.1987, Harry Sundqvist)

Lapsen suhde isäänsä ja isättömyys on Kongonsaaren (1995) yksi aihe. "-- moniulotteinen romaani: realistinen, humoristinen, myyttinen. Se liikkuu luonnon ja sivistyksen raja-alueilla, maa- ja vesiluonnon yhtymäkohdassa." (Vesa Karonen, HS 14.11.1995)
Ruudun takaa (2003) on satiirinen romaani televisiosarjan kirjoittamisesta. Markku Turunen on tehnyt tv-käsikirjoituksia vuodesta 1991 lähtien.

Merkittavimpänä teoksenaan tähän asti Markku Turunen pitää romaania Kuikka Koponen (1998). Kirjoittamisprosessista ja sitä edeltävistä vaiheista Turunen kertoo: "Jo lapsena kuulin tarinoita kuuluisasta 1800-luvulla eläneestä savolaisesta silmänkääntäjästä ja kansanparantajasta Kuikka Koposesta, ja siitä pitäen on tämä poikkeuksellinen mies kiehtonut mieltäni. Tunnetut tosiasiat Kuikasta rajoittuvat kirkonkirjatietoihin, mutta säilynyt tarinaperinne on sitäkin runsaampaa. En muista tarkkaan, milloin ensimmäisen kerran ajattelin Kuikkaa romaanihenkilönä, mutta kypsyttelin aihetta useita vuosia ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan romaania Kuikka-Koponen. Työ oli siihenastisista laajin ja haasteellisin. Rakensin melko laajan eeppisen kokonaisuuden, tein paljon pohjustustyötä, kolusin arkistoja ja tutkin kirjallisuutta. Etsin käsiini luultavasti kaikki Kuikasta kerrotut ja muistiin merkityt tarinat, uudestaan ja uudestaan samat anekdootit pienille arkistolapuille huolellisesti kirjoitettuina, magnetofoninauhakeloille tallennettuina, lehtijuttuina, vanhoihin kaskukokoelmiin suttuisella fraktuuralla painettuina, Seppo Putkosen animaatioelokuvaan piirrettyinä ja tarinoituina, puhelimella tavoittamieni vanhojen ihmisten muistista esiin houkuteltuina, sinne tänne kauno- ja muuhun kirjallisuuteen siroteltuina sekä Aini Rössin Kuikka-monografiaan ja SKS:n julkaisemaan lastenkirjaan edustavasti koottuina. Lisäksi luin runsaasti muutakin noituutta ja kansanparantamista käsittelevää materiaalia. Tutkin historiaa laajemminkin, mutta en työskennellyt tiedemiehen tavoin objektiivisesti, vaan etsin polttoainetta mielikuvitukselleni ja tavoittaakseni tuttuja kaikuja 1800-luvun itäsuomalaisesta elämänmenosta ja mentaliteetista.
Kuikka Koponen oli käännekohta kirjailijantyössäni, paitsi laajuutensa ja minulle uuden tekemisen tavan takia, myös siksi, että sen myötä jättäydyin kokonaan kirjallisten töitten varaan. Kuikka poiki myös musiikkinäytelmän Savonlinnan kaupunginteatterille 1999."
"Turusen kuvaamana Koponen edustaa kansantaiat tuntevaa metsäläistä, joka toisaalta ymmärtää modernin lääketieteen ja ihmisluonteen päälle. Kansantarinoiden perusteella Koposesta olisi voinut tehdä omahyväisen huijarin, mutta romaanissa hänen työnsä ovat hyvänsuopeita. Turusen visio on lempeimmillään ja nerokkaimmillaan siinä, miten rahvaanomaisen faustinen hahmo Koposesta muodostuu." (Markku Soikkeli teoksessa Kotimaisia nykykertojia 3 / toim. Kari-Otso Nevaluoma, 2000, s. 230)

Nykyisistä luovan työnsä lähtökohdista Turunen sanoo: "Nuorempana kirjoittaminen ja kirjallisuus tuppasivat täyttämään koko elämän, nykyään kirjoittaminen on yhä enemmän "vain" työtä, jota tehdään ajallaan ja josta on syytä välillä irrottautua. Paradoksaalista kyllä itse kirjoittaminen, konkreettinen lauseitten rakentaminen, on tullut samalla entistäkin tärkeämmäksi ja intohimoisemmaksi. Ehkä kirjoittamiselle ei tarvitse enää hakea tarkoitusta sen itsensä ulkopuolelta. Halu kertoa tarina voimakkaasti ja täsmällisesti; siinä on jotakin mihin tarttua, ja se riittää."

Itselleen tärkeistä kirjailijoista ja kirjoista Turunen kertoo: "Lapsena ja nuorena luetut kirjat, makoisimmillaan spontaanisti kirjaston hyllyiltä kansikuvan tai takakansitekstin perusteella löytyneinä, ovat olleet kaikkein tärkeimpiä. Silloin identiteetin muovautuminen on ollut voimakkaimmillaan. Varhaisimmat: Nuorten toivekirjasto, Aaro Hongan kirjat, koulun lukukirjojen sadut ja runot, Huckleberry Finn, muumit ... Myöhemmin: Camus, Kafka, Meri, Bulgakov, Hemingway, Salama, Gogol, japanilaiset tankat, Kivi, Linna, Viita, Parnasso ja moderni runous, Kalevalakin varsin varhain ... Nuoruuteeni kuului myös muutaman vuoden äärivasemmistolainen vaihe tiukasti ohjelmoituine lukemistoineen, brechteineen ja muineen, josta tosin jo jotkut neuvostokirjailijatkin johdattelivat pois päin, minulle läheisimpänä ehkä Vasili Šukšin. Nykyään olen palannut Dostojevskin suuriin romaaneihin, Jotunin tiukat novellit ilahduttavat yhä, samoin Lehtosen äksy ehdottomuus, Faulknerin luja romaanitaide saa jatkuvan kunnioitukseni ja kiinnostukseni. Celinen räävittömän kolkko komiikka tyydyttää kyynisyyttäni, Singer lohduttaa minua lempeällä vilpittömyydellään, Solženitsynin rohkeus muistuttaa kirjallisuuden yhteiskunnallisesta merkityksestä, Flannery O'Connerin mustan huumorin ja ankaran uskonnollisuuden yhdistelmä on ainutlaatuista ... Mieleeni virtaa niin paljon uusia nimiä, että parempi lopettaa tähän, kesken kaiken ja mielivaltaisesti."

Suhdettaan pirkanmaalaisuuteen Markku Turunen selvittää: "Opiskelin 70-luvun lopulla Tampereen yliopistossa ja nyt olen elänyt täällä vuodesta 1998 lähtien. Viihdyn täällä enkä ole aikeissa muuttaa pois. Kotikaupunkini on kuitenkin lapsuuteni ja nuoruuteni Savonlinna, eikä sen asemaa edes Tampere pysty uhkaamaan. Lapsuuteni kaupunkia ei tietenkään ole enää olemassakaan, ja nykyiseen Savonlinnaan muuttaminen luultavasti vain rikkoisi lumouksen. Joten parempi tyytyä kertomaan tarinoita fiktiivisestä paikasta nimeltä Savonlinna, ja se sujuu oikein hyvin täällä Pirkanmaalla."
Esimerkiksi romaanissaan Vettä kevyempää (2001) kirjailija sijoittaakin tapahtumat Savonlinnan vaiheille. Veijariromaani "sisältää komedian ja farssin aineksia, mutta yhä vahvemmin esiin pyrkii haikeus, nostalgia. Markku Turunen on onnellisimmillaan lapsuuden vesillä." (TS 31.10.2001, Matti Peltonen)