Sutinen, Ville-Juhani

Ville-Juhani Sutinen (s. 1980) on Kokemäeltä kotoisin oleva mutta sittemmin turkulaistunut runoilija, suomentaja ja kirjallisuuskriitikko. Hän debytoi runoilijana vuonna 2002 voittamalla Kaarinan kaupungin Runo-Kaarina -kilpailun, jonka palkintona oli esikoiskirjan julkaisu (Purut ja paperit, Kaarinan kaupunki 2002). Hän on sittemmin julkaissut kolme runokokoelmaa, viimeisimpänä Merkkihenkilön kuolema (Savukeidas, 2007). Yhdessä runoilija Hannu Helinin kanssa hän on julkaissut dialogisen runoelman Neuhickyr (poEsia, 2007). Syksyllä 2009 Sutiselta julkaistiin runollinen proosateos Suolavesitoffeekone.

(Poesia)

Tuoreimpia Sutisen tietokirjoja ovat Propagandan historia (Into 2018, Silja Pitkäsen kanssa), Kääpiöistä kolosseihin (Into 2019) ja Luiden tie (Like 2019, Ville Ropposen kanssa). Sutinen on myös suomentanut klassikkokirjallisuutta F. Scott Fitzgeraldista Virginia Woolfiin.

(Into, 2020)

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Poetiikkaa – Seitsemän esseetä runouskäsityksistä, (toim. yhdessä Ville Hytösen kanssa), Savukeidas 2007
Utopiasosialistit, (toim.) Savukeidas 2009
Taikuri joka sai yleisönsä katoamaan, esseekokoelma, Savukeidas 2009
Itä-Harlemin punainen ruusu, esseekokoelma, Savukeidas 2011

Hiski Salomaa – Värssyjä sieltä täältä, yhdessä Silja Pitkäsen kanssa, Teos 2011

Tekstinäyte

tosin uljasta olisi hellä yksinäisyyden kämmen
kasvattaisi jätealueen roudasta peltisen sydämen noin vain
rokonarpisen silti väkevän kuin elukka
vanhan sadun pienmusta hukka, jo joutaisivat koneet mennä, mekanismit
ne maailmaan mustavalkoiseen lauleli lempeä Dorothy

sateenkaaren nuotistolle jäi Judy Garland kiikkumaan
merkistöt maatuivat, soimasi suu, puhelin puhui omiaan
vaan jo lauloin kuin sade, turkin harmaaseen tarttui kuu;
heittäisi vaan tyhjät sille mitä muiden sanat sahaavat
omaa oksaansa siinä istuvat tiedemiehet
liehitellen olevaisesta kohden kybernetiikkaa, hypnoteesejä,
pingotetut naamiot kasvoillaan minä usein ajattelen
onko niille istutettu mikrosiru päänahan alle
minulla edelleen vain suruvaippa aivoihin kotelonsa kutoo,
sacré coeur! vaan jo livahtivat sieluun lukahsit, saapuivat sanansaattajat tajunnan
takaluukkuun ja me loimme negatiiveille värien kirroosin
kehrää värttinä huutaa Natasha ja minä kaappaan kainalooni
kuun pesän sillä asua kodoksi harhaman maiseman
ne uskottelivat minulla olevan sydämen ja opin rakastamaan
ilo on usein hymyilevä epätoivo ne sanoivat
ja minä tiedän että kaikki on kai huomennakin huonomminkin
voisi olla

(Merkkihenkilön mahdollisuus 2005)

Lähteitä ja viittauksia

Suomalaisia nykyrunoilijoita 2. Avain, 2011.