Välipakka, Tuija

synt. 3.8.1967 Hämeenlinnassa
asuu Tampereella
vanhemmat Ilmo ja Hilkka Oksanen (os. Salmi)
naimisissa, kolme tytärtä, kaksi koiraa, kissaa ja kania
opinnot: ylioppilas -86, sittemmin mainontaa ja markkinointia, "kunnes ymmärsin, että en halua myydä mitään"
kirjalliset opinnot: Viita-akatemia, Oriveden opisto
Reikimaster 2005
ammatti: vapaa kirjailija
sivutoimet: sanataideohjaaja Tammerkynä ry:n kirjoittajaryhmässä
luottamustoimet: Pirkkalaiskirjailijat ry:n hallituksen jäsen 2003-2006, 2006-2009

palkinnot: Pirkanmaan kirjoituskilpailun palkintosijoja v. 2001, 2002
Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto 2011
harrastukset: ajatus- ja aistikävely, reiki, hyvä ruoka ja viini, yrtit ja puutarha, lukeminen

Tuija Välipakka on tamperelainen kirjailija, jonka esikoisteos on vuonna 2003 ilmestynyt runokokoelma Lasimorsian. Runokokoelmien lisäksi hänen kaunokirjalliseen tuotantoonsa kuuluu kaksi romaania ja osallistumisia antologioihin. Television lastenohjelmille hän on tehnyt käsikirjoituksia.

Tuija Välipakka kertoo, miksi ja miten hänestä on tullut kirjailija: "Niin kauas taaksepäin kuin muistan, olen kokenut maailman hyvin visuaalisena. Kuljin lapsena paljon metsässä yksinäni, sellaisena varhaisteininä, kiipeilin puissa ja istuskelin usein eräällä suurella kivellä ja otin sekä kameralla että katseella kuvia ympäristöstäni. Varsinkin syksyn kuulasta taivasta, kulottuneita metsäaukioita ja ilman raikasta kylmyyttä rakastin, olin vähän sellainen keijun ja peikon risteytys. Mieleni oli täynnä kuvia ja halusin yrittää löytää vastineita sanojen maailmasta - kuin maailma olisi ollut kuvakirja ja minun tehtäväni luoda kuviin sopivat tekstit."

"Sanan ja kuvan, sanan ja maailman välinen suhde kiinnosti minua jo silloin siinä määrin, että kirjoitin kaiken aikaa. Nykyään kuvatulvaa on rajoitettava, katselen esimerkiksi puita, vettä ja eläimiä, mutta en juurikaan televisiota."

"Kirjailijan työtä kohti lähdin pyrkimään tietoisesti vasta 2000-luvulla, kun kolme tytärtäni olivat sen ikäisiä, että saatoin heistä irtautua. Pyrin kirjoittajakouluun Viita-akatemiaan ja sinne päästyäni päätin tehdä jääräpäisesti töitä, jotta saan julkaistua esikoisrunokokoelman ennen kuin kolmevuotinen koulutus päättyy. Näin sitten kävikin."

Oman tuotantonsa merkittävimmäksi teokseksi Tuija Välipakka määrittelee seuraavan teoksensa, sillä "jos niin ei olisi, miksi enää kirjoittaisin? Muuten runot ovat lähinnä sydäntäni, runouden kautta koen pääseväni lähimmäksi tehtävässäni luoda kuvamaailmaa sanoiksi".

Tuija Välipakan esikoiskokoelma Lasimorsian sai kiinnostuneen vastaanoton. Sitä on pidetty poikkeuksellisen vahvana esikoiskokoelmana. Kokoelman teemoja ovat naisen elämä, rakkaus, äitiys, seksuaalisuus. Kokoelmaa kiitettiin rohkeana esityksenä naiseudesta, kielen omalakisuudesta ja sen ladatusta vahvuudesta ja ilmaisuvoimaisuudesta. "Lasimorsiamen runot ovat valmiita, ehjiä kokonaisuuksia. Parhaimmillaan Välipakka onnistuu luomaan niihin niin tiiviin tunnelman, että lukiessa pitää melkein pidättää henkeä." (Tiina Ahokas, Tuli&SavuNet 2003/3, netistä 9.10.2007)

Toinen runokokoelma Klovnin pelko ilmestyi vuonna 2010. Juhani Karila arvioi kokoelmaa Aamulehdessä 9.9.2010: "- - Kirja alkaa väkevällä kuvalla, jossa sirkus tulee kaupunkiin. Heti käy selväksi, että meluisa seurue pienii kaupunkilaisten tavoista sytykkeitä räävittömän spektaakkelinsa polttoaineeksi.
Pääosin runo kieppuu sirkusareenalla, mutta tekee syöksyjä kaduille ja ihmisten koteihin. Keikan jälkeen kohde jää sekasorron valtaan.
Sirkus ei ole vieraannuttamisen työkaluna uusi, mutta Välipakka käyttelee sitä tyylillä.
Runoilijan kieli on kuumaa rautaa, jota hän taivuttelee täsmälleen haluamaansa muotoon. Tulokset ovat uusia ja kiinnostavia."

Tuija Välipakan ensimmäinen romaani Härkätanssija (2004) kertoo "päähenkilönsä Tiin riippuvaisuuksista, toiseen tarrautumisesta, vieroitusoireista ja halusta tulla ainutlaatuisen rakastetuksi. Romaani on runollinen kasvutarina, jossa koreat ihmiset kiiluvat karamellipaperin lailla" (Jemina Staalo, Lumooja 2005: 1). Välipakka on tuonut kirjansa toisessa päähenkilössä esiin narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän, empatiakyvyttömän henkilön. Tästä samasta teemasta Välipakka on yhdessä Arja Lehtosaaren kanssa toimittanut kokoelman Sata tapaa tappaa sielu - narsismin uhrit kertovat (2007).

Tuija Välipakan toinen romaan Maailman vahvin tyttö ilmestyi vuonna 2007. Kirjan aiheena ovat yhteiskunnalliset, sosiaaliset ongelmat, mielenterveyskysymykset, perheväkivalta, alkoholismi ja perheen ja lasten elämä tämän kaiken keskellä. Satu Koskimies arvelee, että romaani voisi olla tämän päivän todellisuuden jäljitelmää. (Helsingin Sanomat 7.1.2008). Saara Kesävuori katsoo, etää Välipakka välttää teoksessa kuitenkin sosiaaliraportoinnin ja tirkistelyn vaarat vaikean ja tärkeän aiheensa kanssa (Aamulehti 3.11.2007).

Nykyisiä kirjoittamisensa lähtökohtia Tuija Välipakka pohtii: "Meillä on paljon lukkoon lyötyjä käsitteitä, jotka luovat välittömiä mielikuvia - minua kiinnostaa, viittaako sana aina vain itsensä ulkopuolelle. Entä estääkö vai auttaako sana lopulta kokemaan sen, mihin se viittaa. Sanoihin on vuosien saatossa ladattu valtavasti voimaa ja merkityksiä. Jos sanomme sanan 'puu', eihän se mitenkään voi kuvata kaikkea sitä mitä näemme ja aistimme katsoessamme ja koskettaessamme puuta. Sanat ovatkin vain etikettejä, kylttejä ja viittoja pitkille assosiaatioketjuille. Siksi on loputtoman riemukasta yrittää löytää oikeita yhdistelmiä. Kirjoittaja on kuin kemisti, joka yhdistää kaksi ainetta löytääkseen kolmannen."

Itselleen tärkeinä teoksina Välipakka pitää Raamattua ja L. M. Montgomeryn Pientä runotyttöä. Muita tärkeitä kirjailijoita ovat olleet Astrid Lindgren, Kirsi Kunnas ja Mirkka Rekola, Sylvia Plath, Arundhati Roy, Björn Ranelid, Anni Sumari ja lukematon (tai luettu) määrä muita.

Suhdettaan Pirkanmaahan ja pirkanmaalaisuuteen Välipakka pitää merkityksellisenä: "Tampere on kotini, Pirkanmaa sieluni maisema. Olen kokenut täällä kaiken kokemisen arvoisen: lasteni syntymät, arjen, juhlan, rakkauden, ja tekstieni synnyn. Vaikka kieleni ei ole sidottu kotiseutuun ja voisin kirjoittaa toisaalla, uskon ympäristön muovaavan ajattelua ja siten olevan osa syntyneitä tekstejäni - jokaisella kaupungilla on oma rytminsä, oma sävelensä, valonsa ja pimeytensä, ja vaikka muodon tuolla puolen olen näistä vapaa, ovat ne myös luovuuden lähde, josta voin ammentaa."