Haataja, Paul-Erik

Seitsemäntoistavuotiaana Paul-Erik luki lehdestä WSOY:n salapoliisiromaanikilpailusta. Siitä hän innostui, mutta ajatteli kuitenkin ensin ottaa selvää, millainen on oikein hyvä rikosromaani. Luettuaan Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen nuori mies hautasi suunnitelmansa. Sen sijaan hän kirjoitti runokokoelman, jonka kustantaja palautti muutosehdotuksin. Paul-Erikiä asia suututti niin, että pani liuskat takaisin pöytälaatikkoon.

Samoihin aikoihin 1960-luvun alussa Pohjois-Savon kirjallinen elämä oli vireää, sillä melkein Paul-Erikin kotikontujen naapurissa Siilinjärvellä kirjailija Olavi Siippainen kokosi yhteen kollegoitaan kirjallisen yhdistyksen Vestäjien piiriin. Sinne hakeutui Eino Säisän, Lauri Leskisen ja Erkki Ahosen inspiroivaan seuraan mm. Iisalmen kirjaston kirjallisiin iltoihin myös Paul-Erik Haataja, kunnes Kiuruveden yhteislyseossa keskikoulun suoritettuaan muutti vuonna 1965 Helsinkiin. Pääkaupungissa, josta tuli hänen pysyvä kotinsa, Haataja löysi itselleen työtä viideksitoista vuodeksi OTK:n keskuslaboratoriossa. Lisäksi hän on työskennellyt valokuvaajana.

Kun Paul-Erik Haatajan esikoisteos Nuori, kaunis ja kuollut ilmestyi vuonna 1984, oli kirjailija jo 40-vuotias. Kirjan vastaanotto oli myönteinen, muutamat kriitikot vertasivat Haatajaa ranskalaiseen George Simenoniin. Häntä kirjailija onkin pitänyt merkittävänä esikuvanaan. Yhtymäkohtia löytyy myös itse Alfred Hitchcockiin, jonka tavoin Haatajakin vilahtelee teostensa maisemissa. Sittemmin kirjoja on ilmestynyt tiheään tahtiin, kaikkiaan 11 kuudentoista vuoden sisällä. Niille kaikille on ominaista yhtä aikaa maltillisuus ja jännitys. Kirjallisuudentutkija Liisi Huhtala on määritellyt ne rikosaiheisiksi romaaneiksi, niiden vahvan kaunokirjallisen otteen vuoksi.

Paul-Erik Haatajan tuotantoa on mielenkiintoista peilata suomalaista nykyrikoskirjallisuutta vasten, sillä erityisesti 1990-luvulla dekkareiden suosio on ollut huipussaan. Ne nousivat myös hovikelpoiseksi kirjallisuudentutkimuksen aiheeksi, sillä samaan aikaan raja korkean ja matalan välillä hämärtyi ja populaarikirjallisuuskin alettiin nähdä tutkimuksellisesti kiinnostavana. Tätä samaa suosiota tuki Matti-Yrjänä Joensuun Harjunpää ja rakkaudennälkä -teoksen Finlandia-ehdokkuus vuonna 1993.

1990-luvun dekkareille on tärkeää yhteiskunnallisuus. Siinä missä kaunokirjallisuus meni esimerkiksi sisälle perheeseen, rikoskirjallisuus otti kantaa yhteiskunnan ilmiöihin. Haataja lähestyy tätä usein yksityisen henkilön kautta. 1990-luvun lama, pankkikriisi, juppikulttuuri tai maahanmuuttajien kokema rasismi aiheuttavat paljon pahoinvointia niitä kokevalle.

Yksi yhteiskunnallisen dekkarin merkittävimmistä alalajeista on ekodekkari ja tätä edustavat Haatajan kirjat Metsän piilossa ( 1995 ) ja Vaarojen mailla ( 2000 ). Yhteiskuntaan liittyy kiinteästi myös rikoskirjallisuuden selkeä sukupuolittuminen, joka on 1990-luvun ilmiöitä sekin. Rikoksista alkoivat kirjoittaa yhä enemmän naiset ja päähenkilöinä olivat niin ikään naiset. Tyypillisenä esimerkkinä vaikkapa Leena Lehtolainen ja hänen Maria Kallionsa. Muutamat miesdekkaristit saivat itselleen lempinimen "paukkurautakirjailijat" ja heihin on luettu myös Paul-Erik Haataja. Hänen hahmonsa ovat useinkin aidon ja hellyttävän sovinistisia ja kuvattu erotiikka miehisen suorasukaista, johon liittyy alinomainen kaipuu naisen syliin.
Kolme ryöväriä, 1969
Eino Ahonen: Kolme ryöväriä, 1969.

Päähenkilöinä Haatajan teoksissa ovat useimmiten poliisit. Lähes kaikissa kirjoissa rikoksia tutkii komisario Tammelinin tutkimusryhmä, joka on kuvattu karrikoiden mutta samalla mutkattoman aidosti. Armas Tammelin itse on raihnainen, sydänvikainen oluenystävä, joka inhoaa lapsia. Olle Strömberg on eronnut, boheemi mies, joka haaveilee Rion karnevaaleista ja on kova läikyttelemään kahvia. Aulis Nurmi on viisikymppinen vähähiuksinen naistenmies mitä Sulo Miettinenkin haluaisi olla, mutta rumuus estää sen. Porukan ilopilleri on veikeää lapin murretta luikutteleva jänkhät haikeudella jättänyt Niilo Pitkävuoma.

Tammelin alaisineen viljelee keskenään tämän tästä hyväntahtoista pottuilua ja kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että asiaintilalle osoitetaan närkästystä, mutta oikeasti ei loukkaantua saa. Sen sijaan Tammelinin ja samalla muidenkin poliisien päällikkö märitellään näin: "Ei ole ihmistuntemusta, huumorintajua eikä käytännön kokemusta poliisityöstä." Tässä suhteessa Haataja onkin saanut erityistä kiitosta, koska suomalaisessa rikoskirjallisuudessa huumori on harvinaista.

Haataja on erityisen hyvä kuvamaan ihmisiä ja miljöötä. Henkilönsä hän tuo lukijan liki paitsi pikkutarkalla ja psykologisen hienoviritteisellä suorasanaisella kerronnalla, myös lämpimän ironian värittämällä taitavalla dialogilla. Haatajan kirjojen fyysinen maisema on useimmiten Helsinki, jonka kirjailija näyttää tuntevan hyvin ja demokraattisesti rikos voi tapahtua yhtä hyvin Kulosaaressa kuin Kontulassakin. Niin muodoin rikolliset ovat usein tavallisia, rehellisiä ihmisiä, jotka ikään kuin vain ovat luiskahtaneet laveammalle tielle.

Suomalainen rikoskirjallisuus on tervehtinyt Paul-Erik Haatajan tuotantoa ilolla. Arvostelut ovat olleet enimmäkseen kiittäviä. Häkkilinnut sai arvostetun Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 1988. Häkkilinnuista on tehty myös televisioelokuva. Viimeisestä juoksusta on valmistunut kuunnelma vuonna 1991. Lukijatkin ovat ottaneet kirjat haltuunsa. Antikvariaatteihin niitä kuulemma harvoin viedään.

(Kiuruvetisiä kirjailijoita)