Kojo, Raimo O.

Jotta kirjojeni synnystä ja taustoista saisi edes vähän selvyyttä, selitän ensin lapsuuteni mutkapolkuja.

Peltiseppä Eemil ja meijeriapulainen Alma panivat minut alulle keväällä 1938 Kurkijoella, Laatokan vuonon rantakalliolla; tuon Eemil minulle kerran paljasti. Vihille Eemil suostui astelemaan vasta lokakuussa. Juuri ennen syntymääni pariskunta muutti Jaakkimaan ja sieltä pian Lahdenpohjan kauppalaan. Evakkomatkailuni alkoi siis jo ennen ensiparkaisuani.
Syttyi talvisota. Jouluna Lahdenpohjan taloomme osui pommi. Rakennuksesta katosi puolet, se osa, jonka kellari-pommisuojaan Eemil oli tahtonut turvaan; pirstaleisena jäi pystyyn se osa, jonka yläkerran pieneen komeroon Alma itsepäisyyttään oli rynnännyt minut sylissään, ja kiroileva Eemil perässä. Säilyimme kaikki hengissä. Tuon takia Eemil ja minä jäimme Almalle velkaa elämämme, ja siitä hän muisti kiukunpuuskissaan muistuttaa niin kauan kuin muisti toimi. – Romaanissani Minä, Adolf ja Josif päähenkilö Reino Oskari Koho joutuu tuollaiseen pommitukseen.
Sain asua Laatokan Karjalassa kummankin sodan ajan, sillä heti kun Suomi jatkosodan aluksi oli vallannut synnyinseutuni takaisin, me palasimme evakosta sinne, kurjuuteen ja ahdistukseen. Lahdenpohjan läpi kulki valtatie, asuin sen vieressä; tietä pitkin armeija rahtasi itään eläviä sotilaita ja länteen haavoittuneita ja sankarivainajia.
Kesällä 1944 Alma lähetti minut rintamalla olevalta Eemililtä salaa Ruotsiin sotalapseksi; viivyin naapurimaassa puolitoista vuotta ja unohdin täydellisesti Suomen ja suomen kielen. Vasta kesällä 2005, käydessäni ensimmäisen kerran katsomassa sotalapsuusseutuja, minulle selvisi, että Ruotsin isäni oli ollut riksdagsman. Kun palasin Suomeen Etelä-Pohjanmaalle, jonne vanhempani oli evakkoina sijoitettu, ilmajokiset lapset kutsuivat minua ryssähurriksi ja hurriryssäksi. Unohdin hetkessä täydellisesti Ruotsin ja ruotsin kielen. Suomea opettelin lukemalla Ilkkaa.
Pakenimme pohjalaisia Savoon. Maaningalla aloitin koulunkäyntini suatanan möngertäjänä. Koska Alma halusi pojastaan herran, Eemil raahasi perheensä mutkan kautta Jyväskylään. Selvisin herrakoulun pääsykokeista vaivatta. Ennen lyseon aloittamista kirjoitin pieneen, mustakantiseen vihkoon ensimmäisen runoni Karhu lähti kerran puotiin. Ensimmäisellä luokalla menestyin, toisen luokan joulutodistuksessa sain sekä suomen että ruotsin kielestä nelosen. Olin outo, arka, huonokielinen työläiskakara ja valtion kustantama vapaaoppilas; sekä opettajat että oppilaat muistivat vähän väliä muistuttaa minua asemastani, ja kielestäni. Ei saanut sanoa saiputta kotonta vaan saippuaa kotoa.

Edellä kertomani haihtui muististani lähes täydellisesti puolen vuosisadan ajaksi. Joskus häivähteli hämäriä muistikuvia, mutta niitäkin pakenin. En tiennyt mitään lapsuudestani: en tuntenut itseäni.
Ensimmäinen mystinen äkkimuutos elämässäni tapahtui keväällä 1954. Urheilutunnilla, kun minua taas kerran pilkattiin pesäpallotaidottomuudestani (mokoma laji oli keksitty siinä koulussa), sain raivokohtauksen. Marssin ääneen kiroillen pois. Hetkessä räjähtänyt grandiositeetti nosti sisältäni ihmeellisiä voimia. Aloin näyttää mikä oikeastaan olin miehiäni: voitin sekä oppikoulujen että nuorten Suomen mestaruuden suunnistuksessa; pääsin avustajaksi Keskisuomalaiseen; ainekirjoituksessa olin äkkiä melkein mestari; perustin maakunnallisen koululaislehden Keski-Suomen Teinin; kirjoitin laulunäytelmän ja esitin sen pääosan koulun konventissa; vaelsin Lapin erämaissa uhkarohkeasti; olin kesän pohjoisessa erakkopalovartijana. Ja niin edelleen.
Sitten tapasin Kirjailijan. Olin saanut syksyllä lyseosta potkut, kun kirjoitin uskontotunnilla koululaitosta arvostelevaa pääkirjoitusta teinilehteeni. Viikko erottamiseni jälkeen koulu täytti sata vuotta, ja minä soluttauduin tutkivana freelancertoimittajana entisen luokkani mukana juhla-aamuhartauteen. Siellä oli myös akateemikkoja. Kun pappi käski rukoilla, Mika Waltari ja minä emme painaneet päätämme. Katseemme kohtasivat; Waltari iski minulle silmää. Päivällä tapasin hänet Valion baarissa, kyselin kirjoittamisesta ja kuuntelin haltioituneena. Päätin, että minusta tulee kirjailija.
Halusin heti kirjailijaksi, ja jouluun mennessä poikien seikkailukirjan käsikirjoitus oli valmis. Karisto kuitenkin palautti Palovartijan seikkailut. Loukkaannuin, hautasin käsikirjoituksen.
Menin armeijaan. Ajattelin ryhtyä upseeriksi, ja kun väärensin papereihin olevani ylioppilas, ura aukeni. Toimitin sekä aliupseerikoulun että RUK:n kurssijulkaisut, joihin ujutin myös omia, osin kaunokirjallisia tekstejäni. Kriittisistä kirjoituksistani ei pidetty, mutta sain kuin sainkin lopulta tähden kauluslaattoihini. Menetin tuossa sodassa oman sukunimeni, minut nimettiin vänrikki Svejkiksi.

Muutin mutkien kautta Helsinkiin: siellä voisin parhaiten näyttää kykyni. Pääsin Suomen Matkailuliittoon toimittajaksi ja tiedottajaksi; tein yhtenään työmatkoja Lappiin ja vietin siellä myös kaikki lomani. Sitten Kirjamaailma kysyi, kirjoittaisinko kirjan Lapin erämaista, kun ne nyt tunsin. Matkailuliitto ei hyväksynyt ajatusta, ja niin minä viiden vuoden turvallisen palkkatyön jälkeen heittäydyin vapaaksi kirjoittajaksi. Ja puhujaksi: aloin vakituisena avustajana tehdä myös radio-ohjelmia. Ensimmäinen oikea kirjani oli laaja Lapin retkeilyopas, joka elää edelleen; joku kriitikko määritti sen lapinkävijän raamatuksi.
Olin ajautunut työhulluuteen voidakseni tuntea olevani muitten veroinen, tai parempi. Lopulta ajauduin myös alkoholismiin, ehkä pitääkseni esiin pyrkivät lapsuuden kauheudet piilossa. Ne nousivat häiritsemään öisin painajaisunina, mutta pitkinä juomakausina myös päivisin.
Juopottelureissuilla tapasin kymmenittäin nimekkäitä, lasia kallistavia kirjailijoita. Yksi oppi-isäni oli myös legendaarinen inarilainen kullankaivaja Heikki Kokko, jonka oman hahmotelman pohjalta muokkasin veijarimaisen elämäkertaromaanin Heittiön vaellus. Kirjassa juhlitaan melkein päivästä päivään. Kun myöhemmin pitkällä pyöräretkelläni poikkesin Veikko Huovisen luona Sotkamossa, mestari sanoi pitävänsä tuota elämäntarinaa maailman parhaana depressionpoistokirjana.
Juopotteluaikani egoistisiin saavutuksiin kuuluu myös Inarissa 1970-luvun lopulla asuessani pohjustamani Lappi – Suomen siirtomaa. Samana päivänä, kun Helsingin Sanomat kertoi minun saaneen teoksesta valtion tiedonjulkistamispalkinnon, toisaalla lehdessä oli kateellisen pohjoisen aluetoimittajan täystyrmäyskritiikki kirjasta.
Ennen raitistumistani tein vielä suururakan kirjoittamalla teoksen Teno – Saamen ja lohen virta, jossa on oma, runsas valokuvakuvitus. Teksti on kuulemma kauniin kaunokirjallista. Työ oli pakko tehdä. Tapasin näet sattumalta Bulevardilla WSOY:n pääjohtajan Hannu Tarmion, joka kysyi, olinko hakenut WSOY:n säätiön apurahaa. En ollut. Hakuaika oli umpeutunut, mutta Hannu sanoi, että hoitaisi asian, jos minulla olisi heti mielessä hyvä idea. En keksinyt muuta kuin Tenon.

Toinen hämmentävä äkkimuutos elämässäni tapahtui syksyllä 1985. Toivuin alkoholismistani, viinanhimo katosi kuin itsestään, ja lopullisesti (kuvaus kirjassani Eroon viinasta.) Elämä alkoi hieman aueta, ja lisää lapsuuden muistikuvia sikisi, kun yhdistin muutaman seikkailun ja niistä kirjoittamisen.
Sekä fyysistä että henkistä sietokykyäni kokeilin1986 ajamalla polkupyörällä Nuorgamista Espooseen. Polkemisen tuloksena syntyi laaja matkaessee Syysmatka Suomessa. Kävin kaikissa maamme maakunnissa; matka kesti pitempään kuin talvisota, 107 vuorokautta; ajokilometrejä kertyi reilut 3 100. Ohjasin Helkaman Oivan Ilmajoelle, Maaningalle, lapsuusseutujeni kohdalle rajalle (ja ehkä, luvattomasti, ylikin; kirjassa sivu 239), Jyväskylään, Turkuun ja useimpiin niihin paikkoihin, mihin ikuisella evakkomatkallani olin ainakin hetkeksi asettunut. Kriitikko Erkka Lehtola vaati teosta Finlandia-ehdokkaaksi; hän itse oli vasta seuraavana vuonna lautakunnassa.
En päässyt vieläkään Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi. Olin kuulemma julkaissut vain yhden puhtaasti kaunokirjallisen teoksen, Tervaksentuoksuisen lohen. Vuoden satukirjaksi 1985 valittu opukseni Seitsemän savun peto ei merkinnyt mitään. Koska halusin olla virallisesti Kirjailija, naputtelin pikaisesti novellikokoelman Metsään menevät miehet. Se riitti. Kokoelma pursuaa yli äyräittensä juopottelua, kritisoi muuan kriitikko; ymmärsin, että tuonkin teoksen kirjoittaminen oli minulle puhdistautumisoperaatio.
Jotakin puuttui, sisimpäni, lapsuuteni ei auennut kunnolla. Päätin kokeilla erakkoutta ja asustelin muutamasti Inarijärven syrjäisessä saaressa niin kesällä kuin talvella. Pisimmillään pohdiskelin saari-ihmisen osaa ja mantereen hulluutta puolitoista kuukautta tapaamatta ihmisiä. En halunnut jäädä itseni vangiksi ja kirjoitin kokemuksistani romaanin Erakon paljastava syksy, jonka alaotsikoksi lisäsin Kertomus ihmisen elämästä – Ihmisen kertomus elämästä.
Kaiken aikaa pohdin myös sitä, miten olin voinut elää niin järjettömästi kuin juodessani olin elänyt. Mietin, silmäilin juoppoajan päiväkirjojani (olin kirjoittanut elämääni muistiin vuodesta 1982 lähtien), luin alan sekavaa kirjallisuutta, haastattelin psykiatreja ja terapeutteja, menin jopa viikoksi näennäispotilaaksi Järvenpään sosiaalisairaalaan. Kirja tuosta kaikesta oli tietysti tehtävä. Toista vuotta kirjoittelin hämmentyneenä Eroon viinasta -kirjaa. Eritoten oman juoponelämäni rehellinen kuvaaminen oli vavisuttavaa: tuntui kuin olisin kirjoittanut fiktiota.
Matka-, erakko- ja viinakirja avasivat veräjiä elämäni ensimmäiseen, yhä hämärään vuosikymmeneen. Halusin tietää lisää. Keräsin aineistoa arkistoista ja ihmisiltä, löysin vanhoja valokuvia ja kirjeitä, luin sen ajan kirjallisuutta. Tietysti päätin myös itse kirjoittaa kaikesta tuosta – kun se selviäisi. Muistin WSOY:n kirjallisen johtajan Vilho Vikstenin kerran minulle heittämän karun toteamuksen. Minulla ei hänen mielestään ollut sellaista yhteyttä sisimpääni, että voisin täysin heittäytyä kaunokirjallisuuden mystiseen luomiseen.
Päätin lopulta avata vaikka väkisin tuon yhteyden. Hankkiuduin hypnoterapiaan. Viitenä peräkkäisenä päivänä, pari tuntia kerrallaan, vaivuin tamperelaisen psykologian tohtorin ohjaamana lapsuuteeni, myös varhaisimpiin elinvuosiini. Järkyttävät salaisuudet alkoivat vihdoin aueta pohjia myöten, ja elin uudestaan talvi- ja jatkosodan ajan, evakkomatkat ja sotalapsuuden. Ryhdyin myös kirjoittamaan noista ajoista. Talvisodan kotirintaman elämää kuvaava romaani Minä, Adolf ja Josif ilmestyi viiden vuoden työn tuloksena sodan 70-vuotismuistovuonna.

(Sanojen aika)
Yhdeksänvuotiaana kansakoululaisena, Muuramessa, kirjoitin pieneen, vahakantisen vihkoon ensimmäisen, sekä luontoa että yhteiskuntaa sivuavan, runoni: ”Karhu lähti kerran puotiin, komeilla kärryillä se sinne tuotiin, palvelijat häntä työnsi ja veti, ja karhu perillä oli heti…”

Jyväskylän lyseon ensimmäisellä luokalla hahmottelin, koulukirjan karttaa katsellen, kertomusta matkaseikkailusta halki Suomen. Kartan kaukaiset, ruskeat alueet, tunturit, kiehtoivat mieltäni.

Toisen luokan joulutodistuksessa minulla oli sekä suomen että ruotsin kielestä nelonen, siis alin numero; sotalapsuuden traumat olivat tehneet tehtävänsä. Vähitellen suomi selkeni; ruotsi ei.

Liityin partioon, retkeilimme Jyväskylän ympäristön metsissä, minä myös koulupäivinä. Sitten käsiini osui Yrjö Kokon Sudenhampainen kaulanauha, jossa koulupoika pääsee asumaan Lappiin vuodeksi. Siinä oli juuri sitä vapaata ja villiä elämää, josta minä haaveilin.

Ainekirjoituksessa vilahteli luontoaiheisista teelmistäni kymppejäkin; joku aine liittyi Lappiinkin.

Kuudentoista ikäisenä vaelsin kahden koulutoverini kanssa Inarin kirkolta Lemmenjoen kultamaiden kautta Enontekiön Hettaan. Merkitsin tarkasti muistiin tapahtumat, tunnelmat, jopa tuntemuksekseni. arsinainen vaelluskertomus syntyi syksyllä musteella mustakantiseen vihkoon. Siihen saattoi livahtaa kaunokirjallisiakin piirteitä – Esseeteoksessani Kuukkelin matkassa Inarista Hettaan 1955 - 1999 on yhtenä tasona tuo vuoden 1955 päiväkirja.

Lukioaikana ryhdyin avustamaan sanomalehti Keskisuomalaista. Lehtityö sotki opiskelun, ja lopetin lyseon kesken. Päätin ryhtyä kirjailijaksi. Olin ollut kesän palovartijana Posiolla, ja niistä aineksista kirjoittelin seikkailukirjan Palovartija ja roistot. Karisto palautti käsikirjoitukseni.

Puolustusvoimat teki minusta upseerin. RUK:n kurssijulkaisun hieman pasifististen, luontoon liittyvien kirjoitusteni perusteella minua alettiin kutsua vänrikki Švejkiksi.

Sotimisen jälkeen soluttauduin Suomen Matkailuliittoon, ja sain mahdollisuuden matkailla ja retkeillä Lapissa mielin määrin. Ulkopuolinen kustantaja kysyi, voisinko kirjoittaa perusteellisen,
laajan, oikean kirjan Lapin erämaista. Liitto ei hyväksynyt ajatusta, ja lähdin ahdasmielisestä paikasta.

Oli vuosi 1966. Siitä saakka olen ollut vapaa kirjailija, ja toimittaja, osin valokuvaajakin. Ensimmäiseksi syntyi Lapin retkeilyopas, jonka Ilta-Sanomien kriitikko nimesi lapinkävijän raamatuksi. Tietokirja se on, mutta tyyliltään paikoin kuulemma kaunokirjamainen. Tietoa tyrkyttäviä opuksia sikisi sittemmin yhtenään, mutta vaihteluksi kirjoitin myös pohjoisia kertomuksia nimeltään Tervaksentuoksuinen lohi.

Sittemmin pohjoiseen liittyi kullankaivaja Heikki Kokon elämäkertaromaani Heittiön vaellus. Tekstipohja oli olemassa, mutta se piti muokata Heikin puhetyyliin sopivaksi, minämuodossa soljuvaksi, ja piti keksiä puuttuviin kohtiin elämää.

Kun asuin 1970-luvun loppupuolen Ivalossa, saunakamarissa, kirjoittelin vuosikaupalla Helsingin Sanomien sunnuntainumeroon pakinan Pohjoisesta katsoen. Pakinoissa oli totta ja tarua, ja jotkut innostuivat niistä tosissaan: olen tavannut useita ihmisiä, jotka selittävät muuttaneensa etelästä Lappiin pakinoitteni innoittamina. – Lehtityön ohessa keräsin vuosia aineistoa pohjoisesta, luin
kirjallisuutta, haastattelin satoja lappilaisia ja pohdin asioita. Tuloksena syntyi esseekokoelma, tai laaja pamfletti, Lappi – Suomen siirtomaa.

Tietoteksti ja kaunokuvaus ovat minusta aina olleet kuin siamilaisia kaksosia: eroon ne saa vain väkipakolla. Teno – Saamen ja lohen virta, teksti- ja kuvakirja, on pohjimmiltaan tietokirja sekin, mutta kirjoitustyylini on myös siinä määritelty kaunokirjalliseksi, ja kalakertomukset uskomattomiksi.

Tietomaiseksi voi niin ikään kutsua matkakuvaustani Syysmatka Suomessa. Tein syksyllä 1986 3½ kuukauden ja yli 3 100 ajokilometrin pyöräreissun Utsjoen Nuorgamista Helsingin Espooseen. Kiertelin kaikkien maakuntien kautta, ja polkiessa jäi aikaa pohtia maailmanmenoa ja ihmiselämää. Muuan tutkiskelija on löytänyt kirjasta parisataa aforismin tapaista lausahdusta.

Elämäni kaksi äärialuetta, Lappi ja Laatokan Karjala, ovat molemmat mukana novellikokoelmassa Metsään menevät miehet.

Join alkoholistisesti ainakin vuosikymmenen ajan, syksyyn 1985 saakka. Sitten raitistuin, mystisesti. Seuraavana syksynä etsin itseäni mainitulla pyöräretkellä. Oli kaivettava lisää, ja asustelin eri vuodenaikoina erakkona sekä Inarijärven syrjäisessä saaressa että mantereella Väylävuonon rannalla. Pohdiskeluista syntyi romaani Erakon paljastava syksy.

Raitistumiseni jälkeen pohdiskelin reilut kymmenen vuotta myös alkoholismin olemusta. Tuloksena oli juopon raamatuksi nimetty laaja teos Eroon viinasta. Kirja on niin täyttä faktaa kuin osasin kirjoittaa, mutta kuvaukseni seikkailuistani juoppona tuntuvat täydeltä fiktiolta.

Pohjoiseen liittyviä kirjoitelmiani on myös monissa kokoomateoksissa, niin esseitä kuin tarinoitakin. Merkittävin lienee Kolme Pohjoista, jossa on Lappia tutkaileva esseeni ja valokuviani Lapin Yliperältä 1960-luvulta.

Usein kysytään, miksi kirjoitan, miten kirjoitan, kauanko yhden kirjan kirjoittaminen kestää. Kirjoittamiseen kulunut aika on helppo määritellä: palkittua satukirjaani Seitsemän savun peto en valmistellut minuuttiakaan ja kirjoitin yhden illan; viimeisintä romaaniani Minä, Adolf ja Josif valmistelin kolme ja kirjoitin kaksi vuotta.

Mihin olen pyrkinyt kirjoillani? Maailmassa ei mihinkään asiaan ole yhtä ainoaa selitystä, usein niitä on seitsemän. Tiivistän:

Aluksia kirjoitin saadakseni heikon itsetuntoni peitoksi kunniaa ja mainetta enkä niinkään välittänyt rahasta. Sittemmin ryhdyin kirjoittamaan rahasta eikä maineella enää ollut niin väliä. Nykyisin kirjoitan sekä omaksi huvikseni että toivottavasti myös lukijain iloksi. Nuo ovat siis vain pääsyyt.

Koulupoikana luin enemmän kuin koskaan myöhemmin. Mm. Honka- ja Tarzan-kirjojen jälkeen löysin Yrjö Kokon Sudenhampaisen kaulanauhan, joka ohjasi minut Lappiin. Nuorena miehenä
kiinnostivat Herman Hessen teokset. Myöhemmin ovat syvimmälle avaruuteen sysänneet venäläisten klassikoitten yms:n lisäksi mm. Franz Kafkan Linna (jota luetaan Erakon paljastavassa syksyssä) ja Juan Rulfon Pedro Páramo (mystinen matkakertomus).

Lyseolaisena Glenn Millerin orkesteri esitti parasta kutumusiikkia. Radio-ohjelmia tehdessäni soitin niissä usein Katri Helenan iskelmiä ja Kalle Holmbergin Pesäpallolaulua. Raitistuminen heilautti mystisesti maun klassiseen musiikkiin, vain nuoruudesta muistuttava Olavi Virta jäi viihteestä jäljelle. Inarijärven erakkona miellyin Beethoveniin ja erityisesti hänen 3. pianokonserttoonsa. Mozartin Requiem on nykyisin mainiota myös aamiaismusiikkina, samoin Mendelssohnin Viulukonsertto.

Lyseon jälkeen kauppasin talosta taloon kulkien itse maalaamiani akvarelleja, sittemmin keskityin kirjoittamiseen. Akseli Gallen-Kallelan maalausten vahva luonto ja Juho Rissasen väkevät ihmiset pysäyttivät kauan. Matkat Roomaan ja Pariisiin avarsivat tuntemuksiani, ja miellyin myös modernimpaan taiteeseen, surrealismiinkin. Marc Chagall iski sieluuni; Reidar Särestöniemen maalauksilla on samanlainen vaikutus. Impressionistien töitä jaksan tuijottaa tunteja.

Elokuvista vahvimmin vaikuttavat italialaiset elokuvat, on kuin eläisin niissä mukana. Esimerkiksi Fellini, Rossellini, de Sica, Visconti – kiehtovaa mustaa ja valkoista, kuten kirjoittamisessakin…

Kun pääsen irti kaavamaisuudestani, matkaan kahteen, ehkä edellisistä elämistäni tuttuun paikkaan. Toinen on Utsjoella alue, missä mänty loppuu ja alkaa koivun maailma; toinen on Sisilian Taorminassa kukkula, johon Etna näkyy kutsuvana. Vierailin Etnan kraatterin reunalla pari
viikkoa ennen sen purkautumista; kai se oli sattuma.

Haluaisinko olla joku fiktiivinen henkilö? Tuntuu kuin itse olisin ollut fiktiivinen aina siihen saakka, kunnes matkalla Laatokan Karjalaan kesällä 2009 löysin kadottamani sisäisen pikku pojan. Evakkoon 1944 lähdettäessä poikaraasu unohtui sodan traagisuudessa metsäsissiksi
sovhoosien syrjämetsiin Kurkijoelle. Kenties lapsuuden katoaminen teki minusta ainaisen etsijän, kulkurin. Eniten olen vaellellut Lapissa; korvasiko Inarijärvi menettämäni Laatokan?

Että vielä pitäisi olla harrastuksiakin… Kirjojen kirjoittaminen, lehti- ja radiojuttujen teko ja valokuvaaminen – joita sanotaan työksi – ovat minusta aina tuntuneet harrastuksilta, jos harrastamisella tarkoitetaan kiehtovaa puuhailua. Mitä harrastuksiin vielä lisäisi, viisastelematta:
viisastelu eli korpifilosofointi.