Rislakki, Jukka
Elämäkertatietoa
Olin yli kolme vuosikymmentä Helsingin Sanomissa toimittajana, lähinnä ulkomaanosastolla ja kirjeenvaihtajana. Sitten kohtalokseni sattui tulemaan Baltia, missä olen asunut enemmän tai vähemmän vakinaisesti jo melkein kaksi vuosikymmentä. Minulta on 1970-luvulta lähtien eri maissa ja eri kielillä (suomi, englanti, viro, latvia, liettua, ukraina) julkaistu viitisentoista kirjaa (historiaa, elämäkertoja, vakoilujuttuja, populaarikulttuuria, pilakuvia), ja työ jatkuu. Harrastan vaeltamista, hiihtämistä, lukemista, piirtämistä, ruuanlaittoa, yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumista, lastenkasvatusta ja kunnallispolitiikkaa.
Koulutus:
Valtiotieteen kandidaatti ja Sanomien toimittajakoulu
Luottamustehtävät ja jäsenyydet:
Suomen Journalistiliitto, Tietokirjailijaliitto, Sotahistoriallinen seura, Suomen sarjakuvaseuran perustajajäsen ja ensimmäinen puheenjohtaja.
Myönnetyt kirjallisuuteen liittyvät palkinnot:
Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto 1986
Tutkivien journalistien lumilapiopalkinto 1995
Tieto-Finlandia -ehdokas 1997
Diena-lehden tietokirjapalkinto 2007
Tietokirjailijapalkinto Suomen tietokirjailijat ry 2012
Lvivin (Ukraina) kirjamessujen tunnustuspalkinto 2015
Lvivin kaupungin palkinto vuoden parhaasta käännöskirjasta 2015
Koulutus:
Valtiotieteen kandidaatti ja Sanomien toimittajakoulu
Luottamustehtävät ja jäsenyydet:
Suomen Journalistiliitto, Tietokirjailijaliitto, Sotahistoriallinen seura, Suomen sarjakuvaseuran perustajajäsen ja ensimmäinen puheenjohtaja.
Myönnetyt kirjallisuuteen liittyvät palkinnot:
Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto 1986
Tutkivien journalistien lumilapiopalkinto 1995
Tieto-Finlandia -ehdokas 1997
Diena-lehden tietokirjapalkinto 2007
Tietokirjailijapalkinto Suomen tietokirjailijat ry 2012
Lvivin (Ukraina) kirjamessujen tunnustuspalkinto 2015
Lvivin kaupungin palkinto vuoden parhaasta käännöskirjasta 2015
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Keskeiset julkaisut:
CIA: Selvitys Yhdysvaltain tiedustelupalvelun toimista maailmalla ja Suomessa 1978
Erittäin salainen: Vakoilu Suomessa 1982
Maan alla: Vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941–1944. 1985
Kauhun aika: Neljä väkivallan kuukautta Jämsässä 1918. 1995, uusittu ja laajennettu versio 2007
CIA: Selvitys Yhdysvaltain tiedustelupalvelun toimista maailmalla ja Suomessa 1978
Erittäin salainen: Vakoilu Suomessa 1982
Maan alla: Vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941–1944. 1985
Kauhun aika: Neljä väkivallan kuukautta Jämsässä 1918. 1995, uusittu ja laajennettu versio 2007
En kyyneltä vuodattanut: Olavi Laihon elämän kahdeksantoista vuodenaikaa 1940–1944. 1995
Meillä ei kotia täällä: Suomalaisten loikkareiden joukkotuho Uralilla 1938. 1997
Varsinainen Puupää! Ola Fogelbergin ja hänen Pekkansa tarina 2005
Latvian kohtalonvuodet. Krisjanis Berkiksen ja Hilma Lehtosen tarina 2005
Tapaus Latvia: Pieni kansakunta disinformaatiokampanjan kohteena. 2007, uusittu painos englanniksi 2014
Paha sektori: Atomipommi, kylmä sota ja Suomi 2010
Vorkuta! Vankileirin kapina ja sen suomalainen johtohahmo 2013
Kananlihalla. Vakoilukertomuksia 2016
(Lisäksi mm. kolme pilakuvakirjaa ja “Hiljaisten hiihtäjien maa”, yleisesitys Suomesta Latvialaisille. – Kirjoistani kolme olen kirjoittanut yhdessä toisen kirjoittajan kanssa.)
Eila Lahti-Argutinan kanssa kirjoittamani kirja Meillä ei kotia täällä oli Tieto-Finlandia -ehdokas 1997. – Seuraavaksi ilmestyy muistelmateos, jos luoja suo, ja latvialaisen taiteilija-runoilijan Alberts Kronenbergsin kuvitettu elämäkerta.
Meillä ei kotia täällä: Suomalaisten loikkareiden joukkotuho Uralilla 1938. 1997
Varsinainen Puupää! Ola Fogelbergin ja hänen Pekkansa tarina 2005
Latvian kohtalonvuodet. Krisjanis Berkiksen ja Hilma Lehtosen tarina 2005
Tapaus Latvia: Pieni kansakunta disinformaatiokampanjan kohteena. 2007, uusittu painos englanniksi 2014
Paha sektori: Atomipommi, kylmä sota ja Suomi 2010
Vorkuta! Vankileirin kapina ja sen suomalainen johtohahmo 2013
Kananlihalla. Vakoilukertomuksia 2016
(Lisäksi mm. kolme pilakuvakirjaa ja “Hiljaisten hiihtäjien maa”, yleisesitys Suomesta Latvialaisille. – Kirjoistani kolme olen kirjoittanut yhdessä toisen kirjoittajan kanssa.)
Eila Lahti-Argutinan kanssa kirjoittamani kirja Meillä ei kotia täällä oli Tieto-Finlandia -ehdokas 1997. – Seuraavaksi ilmestyy muistelmateos, jos luoja suo, ja latvialaisen taiteilija-runoilijan Alberts Kronenbergsin kuvitettu elämäkerta.
Tekstinäyte
Seuraava käsky kuului: ”Viimeisen kerran: lopettakaa tämä
niskoittelu nyt! Järjestäytykää työhön! Tämä on viimeinen varoitus!”
Kello oli yksitoista.
Satojen vankien kiehuva joukko lähestyi hitaasti porttia. Kuului
huutoja: ”Mene itse töihin! Helvettiin hiilenne! Ellette anna
niskoittelu nyt! Järjestäytykää työhön! Tämä on viimeinen varoitus!”
Kello oli yksitoista.
Satojen vankien kiehuva joukko lähestyi hitaasti porttia. Kuului
huutoja: ”Mene itse töihin! Helvettiin hiilenne! Ellette anna
vapautta, otamme sen itse! Ellei tule Moskovan komissiota,
emme mene! Riittää asuminen paskaisessa parakissa! Parempi
kuolema kuin orjuus! Vapaus, vapaus!”
Minuutit kuluivat nopeasti. Ražbadauskas kertoi runsaat kaksi
vuosikymmentä myöhemmin, että hän polvistui sairastuvalla
rippiä varten papin eteen ja sai häneltä viimeisen ehtoollisen,
joka valmisti häntä iankaikkiseen elämään – kaikki kymmenen
viimeistä ehtoollisleipää perä perään. Järkyttyneenä itkien liettualainen
pyysi pappia liittymään lääkintähenkilökunnan joukkoon
ja tarjosi hänelle valkoista sairaalaviittaa.
Mendriks ei ottanut pelastavaa viittaa vastaan: ”Pappina minun
on oltava siellä, missä ihmisiä kuolee, jotta voisin pelastaa
heidän sielunsa.” Mendriks antoi miehelle pyhäinkuvansa ja pyysi säilyttämään ne, jos jäisi henkiin. Krusifiksin pappi ripusti kaulaansa.
Miehet hyvästelivät viimeisen kerran ja isä Jānis astui tulilinjalle,
ensimmäiseen vankirivistöön portin edessä. Tiedämme,
että samassa rivissä seisoivat ainakin toverukset Prykä, Oja, Porietis
ja Krūzmētra. Mart Oja kertoo ajatelleensa: ”Tapahtukoon
mitä tapahtuu, tappakoot viimeinkin lopullisesti.”
Lakkokomitea ei pystynyt enää tekemään muuta kuin seuraamaan
sivusta tilanteen kehitystä. Eturiveissä oli paljon nuoria
ukrainalaisia ja puolalaisia, jotka lauloivat omia kansallisia laulujaan.
Vierekkäin seisovat vangit ”lukittautuivat” pujottamalla
kätensä vierustovereiden kyynärtaipeisiin, ja näin syntyi ketju,
joka sulki tien pääportista sisään ja ulos.
Sotilaat aidan toisella puolella muodostivat kolme linjaa hajaantuen
hieman. Ensi linja laskeutui maahan, toinen otti polviasennon
ja kolmas jäi seisomaan. Lähimmän tornin konekivääri
näkyi selvästi. Ambulanssimiehisto veti esiin paareja. Massiivisen
puisen sisäportin raoista näkyi, että molempien porttien välissä
odotti joukko MVD-upseereita.
Derevjankon merkistä pääportit avattiin, ja kenraali käski vartiopäällikön ja viidenkymmenen aseistamattoman vartiosotilaan
astua sisään leiriin ja raivata tie auki poistumishalukkaille. Sotilaiden
jono eteni joitakin metrejä, mutta vangit torjuivat sen leiristä
paljain nyrkein ja aidasta repäistyin seipäin ja laudoin.
”Paikallinen turvallisuuspalvelun johtaja, en muista nimeä,
käyttäytyi kuin juopunut – ja ehkä olikin”, Krūzmētra kertoo.
”Hän huusi ja kiroili, käski kaikkia ulos, hänellä oli pistooli ja
hän lupasi ampua kaikki. Hän tuli aivan punaiseksi kasvoiltaan
ja kävi ensimmäisen ketjun kimppuun kaupan ovella. Työvuoromme
johtaja yritti usuttaa koiraa kimppuumme.” Fritsche
kertoo, että vartiopäällikkö oli valkoinen kasvoiltaan ja ”selvästi
hyvin kiihtynyt”.
(Vorkuta! 2013)
emme mene! Riittää asuminen paskaisessa parakissa! Parempi
kuolema kuin orjuus! Vapaus, vapaus!”
Minuutit kuluivat nopeasti. Ražbadauskas kertoi runsaat kaksi
vuosikymmentä myöhemmin, että hän polvistui sairastuvalla
rippiä varten papin eteen ja sai häneltä viimeisen ehtoollisen,
joka valmisti häntä iankaikkiseen elämään – kaikki kymmenen
viimeistä ehtoollisleipää perä perään. Järkyttyneenä itkien liettualainen
pyysi pappia liittymään lääkintähenkilökunnan joukkoon
ja tarjosi hänelle valkoista sairaalaviittaa.
Mendriks ei ottanut pelastavaa viittaa vastaan: ”Pappina minun
on oltava siellä, missä ihmisiä kuolee, jotta voisin pelastaa
heidän sielunsa.” Mendriks antoi miehelle pyhäinkuvansa ja pyysi säilyttämään ne, jos jäisi henkiin. Krusifiksin pappi ripusti kaulaansa.
Miehet hyvästelivät viimeisen kerran ja isä Jānis astui tulilinjalle,
ensimmäiseen vankirivistöön portin edessä. Tiedämme,
että samassa rivissä seisoivat ainakin toverukset Prykä, Oja, Porietis
ja Krūzmētra. Mart Oja kertoo ajatelleensa: ”Tapahtukoon
mitä tapahtuu, tappakoot viimeinkin lopullisesti.”
Lakkokomitea ei pystynyt enää tekemään muuta kuin seuraamaan
sivusta tilanteen kehitystä. Eturiveissä oli paljon nuoria
ukrainalaisia ja puolalaisia, jotka lauloivat omia kansallisia laulujaan.
Vierekkäin seisovat vangit ”lukittautuivat” pujottamalla
kätensä vierustovereiden kyynärtaipeisiin, ja näin syntyi ketju,
joka sulki tien pääportista sisään ja ulos.
Sotilaat aidan toisella puolella muodostivat kolme linjaa hajaantuen
hieman. Ensi linja laskeutui maahan, toinen otti polviasennon
ja kolmas jäi seisomaan. Lähimmän tornin konekivääri
näkyi selvästi. Ambulanssimiehisto veti esiin paareja. Massiivisen
puisen sisäportin raoista näkyi, että molempien porttien välissä
odotti joukko MVD-upseereita.
Derevjankon merkistä pääportit avattiin, ja kenraali käski vartiopäällikön ja viidenkymmenen aseistamattoman vartiosotilaan
astua sisään leiriin ja raivata tie auki poistumishalukkaille. Sotilaiden
jono eteni joitakin metrejä, mutta vangit torjuivat sen leiristä
paljain nyrkein ja aidasta repäistyin seipäin ja laudoin.
”Paikallinen turvallisuuspalvelun johtaja, en muista nimeä,
käyttäytyi kuin juopunut – ja ehkä olikin”, Krūzmētra kertoo.
”Hän huusi ja kiroili, käski kaikkia ulos, hänellä oli pistooli ja
hän lupasi ampua kaikki. Hän tuli aivan punaiseksi kasvoiltaan
ja kävi ensimmäisen ketjun kimppuun kaupan ovella. Työvuoromme
johtaja yritti usuttaa koiraa kimppuumme.” Fritsche
kertoo, että vartiopäällikkö oli valkoinen kasvoiltaan ja ”selvästi
hyvin kiihtynyt”.
(Vorkuta! 2013)