Nopola, Sinikka
Kuvatiedoston lataaminen
Photograph information
© Ville Palonen
Elämäkertatietoa
vanhemmat: Risto ja Orvokki Nopola
toimet:
Helsingin Sanomain toimittajana 1979-85, vapaa kirjailija ja journalisti 1985-
opinnot:
käynyt koulunsa Tampereella, HuK, Tampereen yliopisto
Palkinnot:
Venla-kunniakirja 1990 (yhd. Pirjo Toikan ja Heidi Könkään kanssa) tv-sarjan Hellapoliisit käsikirjoituksesta Suomen Kirjastoseuran Jyvä-palkinto 1997 Vuoden freelancer 1998 Nuoren Voiman kirjallisuuspalkinto 1999
toimet:
Helsingin Sanomain toimittajana 1979-85, vapaa kirjailija ja journalisti 1985-
opinnot:
käynyt koulunsa Tampereella, HuK, Tampereen yliopisto
Palkinnot:
Venla-kunniakirja 1990 (yhd. Pirjo Toikan ja Heidi Könkään kanssa) tv-sarjan Hellapoliisit käsikirjoituksesta Suomen Kirjastoseuran Jyvä-palkinto 1997 Vuoden freelancer 1998 Nuoren Voiman kirjallisuuspalkinto 1999
Palkinnot Tiina Nopolan kanssa: Arvid Lydecken -lastenkirjapalkinto 1991 Telvis-kunniakirja 1994 TV 1:n Joulukalenterille vuoden 1993 parhaasta lastenohjelmasta Suomen Kirjailijaliiton Tirlittan-palkinto 1994 Ibby honour list: Risto Räppääjä ja Nuudelipää 2002 Suomen Nuorisokirjallisuuden instituutin Onnimanni-palkinto musikaalille Risto Räppääjä ja pakastaja-Elvi 2002 Plättä-palkinto kirjalle Risto Räppääjä ja pakastaja-Elvi, 2002 (Pirkanmaan koululaiset äänestivät kirjan vuoden 2001 parhaaksi) Vuoden Valopilkku 2002 (YLE:n TV 1:n kulttuuripalkinto) Anni Swan -mitali kirjasta Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset, 2003. Mitalin myöntäjä IBBY Finland (Suomen nuortenkirjaneuvosto). Plättä-palkinto kirjalle Risto Räppääjä ja sitkeä finni 2004, Tampereen kaupungin luovan kirjallisen työn palkinto 2004
Lastenkirjojen ja pakinoiden lisäksi Sinikka Nopola on kirjoittanut kuunnelmia, näytelmiä ja tv-käsikirjoituksia. Hän on kirjoittanut myös kolumneja mm. Helsingin Sanomiin. Sekä Risto Räppääjista että Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoista on tehty useita näytelmäsovituksia.
Lastenkirjojen ja pakinoiden lisäksi Sinikka Nopola on kirjoittanut kuunnelmia, näytelmiä ja tv-käsikirjoituksia. Hän on kirjoittanut myös kolumneja mm. Helsingin Sanomiin. Sekä Risto Räppääjista että Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoista on tehty useita näytelmäsovituksia.
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Runoja antologiassa Ryhmä 78 (Tammi 1978).
Joulukalenteri (Yleisradio 1993), käsikirjoitus.
Kieslowskin niska, kuunnelma, Yleisradio 1995.
Irmeli ja Päivi Mukkulassa, kuunnelma, Yleisradio 2002.
Päivi ja Irmeli kohtaavat Jorma Ollilan, kuunnelma, Yleisradio 2003.
Matka mielikuvitukseen: Sinikka ja Tiina Nopola. Teoksessa Matka mielikuvitukseen - lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat teostensa taustoista (Tammi 2004).
Arabian jänis -lastenoopperan sanoitukset (julk. Alba Records 2006), sanat kääntänyt cd:n tekstilipukkeessa englanniksi Virpi Talvitie.
Kuusi kuolemansyntiä, kuusi Tuulikkia, Dynamo 2007 (teosta painettu 450 numeroitua kappaletta).
Tummat silmät, ruskea tukka, enkelin ääni. Kirjoitus teoksessa Unohtumaton ensirakkaus (WSOY 2008). Teoksen on toimittanut Tuija Wuori-Tabermann.
Joulukalenteri (Yleisradio 1993), käsikirjoitus.
Kieslowskin niska, kuunnelma, Yleisradio 1995.
Irmeli ja Päivi Mukkulassa, kuunnelma, Yleisradio 2002.
Päivi ja Irmeli kohtaavat Jorma Ollilan, kuunnelma, Yleisradio 2003.
Matka mielikuvitukseen: Sinikka ja Tiina Nopola. Teoksessa Matka mielikuvitukseen - lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat teostensa taustoista (Tammi 2004).
Arabian jänis -lastenoopperan sanoitukset (julk. Alba Records 2006), sanat kääntänyt cd:n tekstilipukkeessa englanniksi Virpi Talvitie.
Kuusi kuolemansyntiä, kuusi Tuulikkia, Dynamo 2007 (teosta painettu 450 numeroitua kappaletta).
Tummat silmät, ruskea tukka, enkelin ääni. Kirjoitus teoksessa Unohtumaton ensirakkaus (WSOY 2008). Teoksen on toimittanut Tuija Wuori-Tabermann.
Tekstinäyte
Löysin oman kirjani.
Olin etsinyt sitä kauan.
Minulla oli ollut siitä jo aiemmin hatara mielikuva niin kuin ihmisellä saattaa olla käsitys tulevasta koirastaan, tuolistaan tai kahvikupistaan.
Olin tiennyt, että se olisi ohut. Siinä olisi ehkä pieniä kuvia. Sen nimi ei olisi aivan tavallinen.
Olin etsinyt sitä kauan.
Minulla oli ollut siitä jo aiemmin hatara mielikuva niin kuin ihmisellä saattaa olla käsitys tulevasta koirastaan, tuolistaan tai kahvikupistaan.
Olin tiennyt, että se olisi ohut. Siinä olisi ehkä pieniä kuvia. Sen nimi ei olisi aivan tavallinen.
Se oli ohut.
Siinä oli pieniä kuvia.
Sen nimi ei ollut tavallinen.
Se oli Erik Satien Muistinsa menettäneen muistelmat (suomentanut Silva Kauko 1996).
Kun kirja on ohut, sitä on helppo lähestyä. Paksu kirja on yhtä pelottava kuin liian tietävä ihminen.
Kun liian tietäväinen ihminen esittelee tietojaan ja niihin kiinteästi liittyviä anekdootteja, kuulija pelkää koko ajan että putoaa kärryiltä. Ongelma on sama kirjan ollessa paksu. Pelko kangistaa lukijan jo siinä vaiheessa, kun hän punnitsee kirjaa käsissään.
Ohut ja kummallisen näköinen kirja houkuttelee luokseen kuin ujo ja kömpelö ihminen. Kun ohueen kirjaan sitten tutustuu ja mieltyy, sen seurassa on yhtä vaivatonta olla kuin kotieläimen tai oman lapsensa kanssa.
Sanon suoraan: en jännitä tippaakaan oleskelua Erik Satien kirjoitusten seurassa. (Erik oli se säveltäjä, jonka pianomusiikkia kuullaan aina "hienovireisten ihmissuhdenäytelmien" taukopaikoissa.)
Jo heti ensimmäisen jutun luettuani tajusin, että Erik oli lämmin ja hyvä ihminen. Hän on aivan kuin minä: nähdessään katolla työskentelevän miehen hän tunsi ahdistusta. Häntä huimasi. Ja nähdessään rastaan keikkuvan oksan päässä hän huusi: "Nopeasti, kannetaan patja puun alle, sillä jos lintu menettää tasapainonsa, se katkaisee varmasti selkänsä!"
Erik kertoo myös suoraan pituutensa. Se on 167 senttimetriä. Tässä saavat nyt pitkät ihmiset nenälleen, mutta se on heille aivan oikein. Satayhdeksänkymmentäsenttiset ilmoittavat aina muistelmissaan tarkan pituutensa, koska he olettavat, että ihmiset ovat siitä kiinnostuneita. Ennen Erikin ilmoitusta on luultu, ettei alle 170 sentin pituutta kannata kertoa.
Minusta tuo lause, jossa pituus kerrotaan, on kirjan parhaita. Kun luin sen, varmistui lopullisesti, että kyseessä olisi lempikirjani. Pienet ihmiset pitävät pienistä ihmisistä. Jotkut ihmettelevät, mikseivät tule toimeen aviopuolisonsa kanssa. Minä sanon heille: Katsokaa peiliin. Olette ehkä erikokoisia.
Vaikka olen löytänyt oman kirjani, en ole täysin onnellinen. Minulla on yksi suru: poikani ei ole löytänyt omaa kirjaansa.
Paljon puhutaan, että vanhempien tulisi lukea lapsilleen.
Minä en ole juuri koskaan lukenut lapselleni.
Pelkoni paksuja kirjoja kohtaan on niin suuri, että olen tartuttanut sen poikaanikin.
Hän sormeili eräänä iltana Seitsemää veljestä.
Huusin: "Se on liian paksu!"
Poika lopetti sormeilun ja alkoi katsella ikkunasta ulos.
Kerran löysin ohuen lastenkirjan. Luin siitä kaksi lausetta, ja poikani haukotteli. Otin toisen ohuen kirjan ja luin siitä kaksi lausetta. Poikani haukotteli taas.
Ymmärsin, että käsky "lukekaa lapsellenne" ei koske kaikkia vanhempia. Meidän perheessämme ei lueta lapselle. Sanon tuon hirvittävän totuuden nyt ääneen. Valtakunnallisen Lukuviikon viranomaiset ilmestyvät ehkä huomenna ovellemme. Pojasta tulee Suomen Kirjailijaliiton Topelius-ryhmän esimerkkilapsi, jota kuljetetaan matineoissa varoittavana jäänteenä ajalta, jolloin kaikki vanhemmat eivät vielä lukeneet lapsilleen.
Muutaman kerran olen tosin yrittänyt kertoa lapselleni. Onhan olemassa myös käsky: "Kertokaa lapsellenne satuja."
Kertomukseni aikaa aina näin: "Olipa kerran orava, joka meni Myllykallion metsään." Aloitan uudelleen: "Olipa kerran pienenpieni orava, joka meni Myllykallion metsään."
Sen jälkeen en keksi mitään. En milloinkaan. Poika odottaa innokkaana, mutta joudun sanomaan: Satu loppui tähän. Ei tule enempää. En keksi. Ei heru enää sanaakaan. Se on loppu. Slut.
Palaan vielä Erik Satieen. (Erik lupaa aina kirjoituksissaan palata asiaan "myöhemmin". En tiedä, onko hän koskaan palannut.) Koska me olemme selvästikin samantyyppisiä ihmisiä, Erik ja minä, on tietenkin harmillista, ettemme milloinkaan kohdanneet. Erik kuoli jo vuonna 1925.
Harmittelen myös, miksi en pannut poikani nimeksi Erik. Se olisi voinut olla vaikkapa kolmas nimi. Miksi valitsin kolmanneksi nimeksi Joakimin? Tavoittelin kai jotakin hienostunutta, ulkomaalaiselta kalskahtavaa. Joakimit purjehtivat ulkosaaristossa raidallisissa paidoissaan. Joakimit menevät nuorena kihloihin. Joakimeilla ei ole finnejä. Joakimit eivät ole pienikokoisia.
Pieni Erik kodissani olisi toisenlainen kuin pitkä Joakim. Tuolla hän purjehtii, Joakim, hienolla veneellään. Erik seisoo rannalla ja viiltää katiskaan reikää. "Tänne on mennyt yöllä rastas!" hän huutaa kauhuissaan. "Meidän on uhrattava katiska, jotta rastas jää eloon!"
Tarina Pieni Erik kodissani teoksesta Taivaallinen kassi ja muita esineitä (1997)
Siinä oli pieniä kuvia.
Sen nimi ei ollut tavallinen.
Se oli Erik Satien Muistinsa menettäneen muistelmat (suomentanut Silva Kauko 1996).
Kun kirja on ohut, sitä on helppo lähestyä. Paksu kirja on yhtä pelottava kuin liian tietävä ihminen.
Kun liian tietäväinen ihminen esittelee tietojaan ja niihin kiinteästi liittyviä anekdootteja, kuulija pelkää koko ajan että putoaa kärryiltä. Ongelma on sama kirjan ollessa paksu. Pelko kangistaa lukijan jo siinä vaiheessa, kun hän punnitsee kirjaa käsissään.
Ohut ja kummallisen näköinen kirja houkuttelee luokseen kuin ujo ja kömpelö ihminen. Kun ohueen kirjaan sitten tutustuu ja mieltyy, sen seurassa on yhtä vaivatonta olla kuin kotieläimen tai oman lapsensa kanssa.
Sanon suoraan: en jännitä tippaakaan oleskelua Erik Satien kirjoitusten seurassa. (Erik oli se säveltäjä, jonka pianomusiikkia kuullaan aina "hienovireisten ihmissuhdenäytelmien" taukopaikoissa.)
Jo heti ensimmäisen jutun luettuani tajusin, että Erik oli lämmin ja hyvä ihminen. Hän on aivan kuin minä: nähdessään katolla työskentelevän miehen hän tunsi ahdistusta. Häntä huimasi. Ja nähdessään rastaan keikkuvan oksan päässä hän huusi: "Nopeasti, kannetaan patja puun alle, sillä jos lintu menettää tasapainonsa, se katkaisee varmasti selkänsä!"
Erik kertoo myös suoraan pituutensa. Se on 167 senttimetriä. Tässä saavat nyt pitkät ihmiset nenälleen, mutta se on heille aivan oikein. Satayhdeksänkymmentäsenttiset ilmoittavat aina muistelmissaan tarkan pituutensa, koska he olettavat, että ihmiset ovat siitä kiinnostuneita. Ennen Erikin ilmoitusta on luultu, ettei alle 170 sentin pituutta kannata kertoa.
Minusta tuo lause, jossa pituus kerrotaan, on kirjan parhaita. Kun luin sen, varmistui lopullisesti, että kyseessä olisi lempikirjani. Pienet ihmiset pitävät pienistä ihmisistä. Jotkut ihmettelevät, mikseivät tule toimeen aviopuolisonsa kanssa. Minä sanon heille: Katsokaa peiliin. Olette ehkä erikokoisia.
Vaikka olen löytänyt oman kirjani, en ole täysin onnellinen. Minulla on yksi suru: poikani ei ole löytänyt omaa kirjaansa.
Paljon puhutaan, että vanhempien tulisi lukea lapsilleen.
Minä en ole juuri koskaan lukenut lapselleni.
Pelkoni paksuja kirjoja kohtaan on niin suuri, että olen tartuttanut sen poikaanikin.
Hän sormeili eräänä iltana Seitsemää veljestä.
Huusin: "Se on liian paksu!"
Poika lopetti sormeilun ja alkoi katsella ikkunasta ulos.
Kerran löysin ohuen lastenkirjan. Luin siitä kaksi lausetta, ja poikani haukotteli. Otin toisen ohuen kirjan ja luin siitä kaksi lausetta. Poikani haukotteli taas.
Ymmärsin, että käsky "lukekaa lapsellenne" ei koske kaikkia vanhempia. Meidän perheessämme ei lueta lapselle. Sanon tuon hirvittävän totuuden nyt ääneen. Valtakunnallisen Lukuviikon viranomaiset ilmestyvät ehkä huomenna ovellemme. Pojasta tulee Suomen Kirjailijaliiton Topelius-ryhmän esimerkkilapsi, jota kuljetetaan matineoissa varoittavana jäänteenä ajalta, jolloin kaikki vanhemmat eivät vielä lukeneet lapsilleen.
Muutaman kerran olen tosin yrittänyt kertoa lapselleni. Onhan olemassa myös käsky: "Kertokaa lapsellenne satuja."
Kertomukseni aikaa aina näin: "Olipa kerran orava, joka meni Myllykallion metsään." Aloitan uudelleen: "Olipa kerran pienenpieni orava, joka meni Myllykallion metsään."
Sen jälkeen en keksi mitään. En milloinkaan. Poika odottaa innokkaana, mutta joudun sanomaan: Satu loppui tähän. Ei tule enempää. En keksi. Ei heru enää sanaakaan. Se on loppu. Slut.
Palaan vielä Erik Satieen. (Erik lupaa aina kirjoituksissaan palata asiaan "myöhemmin". En tiedä, onko hän koskaan palannut.) Koska me olemme selvästikin samantyyppisiä ihmisiä, Erik ja minä, on tietenkin harmillista, ettemme milloinkaan kohdanneet. Erik kuoli jo vuonna 1925.
Harmittelen myös, miksi en pannut poikani nimeksi Erik. Se olisi voinut olla vaikkapa kolmas nimi. Miksi valitsin kolmanneksi nimeksi Joakimin? Tavoittelin kai jotakin hienostunutta, ulkomaalaiselta kalskahtavaa. Joakimit purjehtivat ulkosaaristossa raidallisissa paidoissaan. Joakimit menevät nuorena kihloihin. Joakimeilla ei ole finnejä. Joakimit eivät ole pienikokoisia.
Pieni Erik kodissani olisi toisenlainen kuin pitkä Joakim. Tuolla hän purjehtii, Joakim, hienolla veneellään. Erik seisoo rannalla ja viiltää katiskaan reikää. "Tänne on mennyt yöllä rastas!" hän huutaa kauhuissaan. "Meidän on uhrattava katiska, jotta rastas jää eloon!"
Tarina Pieni Erik kodissani teoksesta Taivaallinen kassi ja muita esineitä (1997)
Videot
Lähteitä ja viittauksia
- Agge, Eva: Jumalakin hermostui jahkailuun : Sinikka Nopolan pakinasta ja pakinahuumorista, Helsingin yliopisto 2004.
- Anttonen, Paula: Kielellinen leikittely kahdessa lastenkirjasarjassa, Helsingin yliopisto, 2004.
- Isotalo, Paunu: Jälleenrakentamisen ajan lapsesta tulevaisuuden lapseen : suomalaisten lastenkirjojen lapsikäsitykset ja sosiologinen lapsitutkimus, verkkojulkaisu osoitteessa https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/8744
- Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 3. Loivamaa, Ismo. BTJ, 2001.
- Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 2. Loivamaa, Ismo. BTJ, 1999.
- Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita. Loivamaa, Ismo. Kirjastopalvelu 1995.
- Kotimaisia nykykertojia 4, BTJ Kirjastopalvelu 2005.
- Lumijärvi, Marketta: Perhe lastenkirjoissa Pieni tuittupää ja Heinähattu, Vilttitossu ja vauva, Tampereen yliopisto, 1998.
- Luovaa iloa: nuorisokirjailijoiden vuosikymmeniä, toim. Ismo Loivamaa, Suomen nuoriskirjailijat 1996.
- Matka mielikuvitukseen: lasten ja nuortenkirjalijat kertovat teostensa taustoista, toim. Päivi Heikkilä-Halttunen, Tammi 2004.
- Miten kirjani ovat syntyneet 5, Kirjailijoiden studia litteraria 2011-2012, WSOY 2012.
- Miten minusta tuli lasten- ja nuortenkirjalija, toim. Paula Havaste, BTJ Kirjastopalvelu 2004.
- Miten minusta tuli lukija? : tunnetut lastenkirjailijat kertovat, toim. Ismo Loivamaa, Avain 2013.
- Sisättö, Vesa: Kotimaisia pakinoitsijoita, Avain 2013.
- Palkitut kotimaiset lasten ja nuortenkirjat 1990-2002, BTJ Kirjastopalvelu 2003.
- Uudelleen luettua, toim. Tommi Sarlin, Kirjapaja 2008.
Kuva: Ville Palonen