Koulussa ainekirjoitusnumeroni oli 8. Se ei kuulosta kovin häikäisevältä, mutta kun kaikki muut numerot olivat nelosia tai vitosia, minun haaveiltavakseni jäi vain kirjailijan ammatti. En silti tehnyt asian hyväksi mitään. En ollut edes kovin innokas lukija, kuten en ole aikuisenakaan. Koskaan en kirjoittanut pöytälaatikkoon enkä harrastanut kirjallisuutta millään tavalla. Pärjäsin nuorempana kymmenkunta vuotta ilman kirjastokorttia. Kotonamme oli kyllä paljon kirjoja, sillä äitini on ahkera lukija. Jotain sieltä tuli luettua. En muista mitä.
Ei siis ole ihme, että esikoiseni ilmestyi vasta ollessani 35-vuotias. Eikä sekään ole hääppöinen tekele. Vasta vuonna -98 ilmestynyt Varasto oli sellainen kuin tahdon kirjan olevan.
Kirjojani ei juuri kukaan osta. Kirjastoista niitä kyllä jonkin verran lainataan, mistä olen tietysti tyytyväinen. Enhän muuten olisi kyennyt hankkimaan kirjoilleni niin monta sataa innokasta ihailijaa enkä niin monta tuhatta punoittavaa halveksujaa.
(Sanojen aika)
Makuasioita:
Liian monet taide-elämykset ovat unohtumattomia. Olen ollut elämässäni yhden kerran oopperassa, enkä vieläkään ole pystynyt sitä unohtamaan. Teatterista muistan 20 vuoden takaa kiusallisen tarkasti sen mölinän, jota Jussi Parviainen ja hänen apulaisensa saivat aikaiseksi. Lähdin väliajalla karkuun. Sen jälkeen en ole uskaltanut teatteriin mennä unohtumattomuuden pelossa.
Olen joskus käynyt myös gallerioissa katsomassa modernistisia maalauksia, joskus nähnyt tanssitaidetta. Unohtumatonta kaikki tyynni.
Jukka Kuoppamäen musiikin pystyisin ehkä unohtamaan, mutta kun sitä tulee radiosta joka päivä. Pelkään, että "Rakkaustarina tää..." on tehnyt liian syvän piirron aivoihini.
Parasta taidetta on kaunokirjallisuus. Sen kyllä unohtaa.
Lähteitä ja viittauksia