Filppula, Jaska

Kuvitella miten moni ihmisenkaltainen oli ehtinyt raivata katuja puhtaiksi ennen minun ilmestymistäni paikalle, oli valanut perustuksia talojen alle, pykännyt rakennustelineitä ja koputellut kokoon nurkkia, seiniä, harjaa ja ullakkoa pelkästään minun tulla sisään. Kuinka monta kuollutta sielua vaadittiin. Kuinka monta sairastunutta kotini kulmilta hukkui yöhön ja kuinka monta katosi iankaikkiseen, samanlaiseen, syklinä toistuvaan talveen ennen kuin astuin, ennen kuin liukastelin, ennen kuin uin herttaisesti sisustetusta sopestani tälle kuivalle näyttämölle, näille kuiville pahnoille, isovarpaani ja nilkkani rautakaiteisen vuoteen päätyä nuollen. Oh. Mikä yllätys. Olla tässä, syntyneenä.

2

Luento alkaa Naabin ylittävällä sillalla

Minun nimeni Joachim Blatte on sama nimi kuin isoisälläni, olen velkaa sen hänelle, hän sen päätti että olen Blatte. Tehtäväni on tässä sillalla selvittää teille jälkijättöisille kotikaupunkimme historia, minut on valittu tähän tehtävään vaikka onkin turkasen kylmä ja pimeätä. Ainoat kuulijani ovat luontokappaleita, jotka viluisen oloisina tarkkailevat toimiani kaupungin puoleiselta rantatörmältä. Ne ovat lintuja, lajia en tunnista, luonnontieteet eivät ole alaani. Mahdollisesti vesilintuja, ehkä kurkia tai kookkaita lokkeja. Nyt minä aloitan, sillä lämpimikseen sitä on vaikka puhuttava. Seison kaupunkiin johtavalla sillalla ja on talvi. Sitä paitsi ystäväni Niklas Grennen on myöhässä ja hänen oli määrä tulla minut täältä vapauttamaan, jotta saisin jatkaa jutustelua lämpimässä tavernassa.

Tämä vuosi kahdeksantoistasataakuusi jumalan siunaamassa Hengeleinin kaupungissa Baijerin kuningaskunnassa on ympärillä vallitsevaan, aseita kalisuttelevaan todellisuuteen nähden sujunut varsin mallikkaasti. Kaupunkimme väkiluku on hieman alle tai hieman päälle tuhatkaksisataa riippuen siitä miten pitkälle kaupunginrajojen katsotaan ulottuvan, kaupungin muureilleko vain vai myöskin aina metsiin ja maaseudulle. Vain puolet meistä lienee enää paljasvarpaisia Hengeleinin poikia, loput on virta tuonut, ja meitä loppuja alkaa kohta olla enemmän kuin alkuperäisiä siinäkin tapauksessa että alkuperäisten asukkaiden vaimot ja lapsetkin laskettaisiin mukaan. Vanha väki asuu kaupungin muurien sisäpuolella harjoittaen kaupankäyntiä, majatalotoimintaa, käsitöitä ja viljelyä ja karjankasvatusta. Uuden väestönosan, johon joukkoon periaatteessa minäkin kuulun, leipä tulee metsistä ja sahoilta paitsi minun leipäni. Tämän uuden ja sanotaanko milteipä kulovalkean tavoin levinneen työteliään elinkeinonalan ja pitkin metsiä rehottavien puunhakkaajien myötä Baijerin keskushallinto myönsi Hengeleinin kauppalalle kuusi vuotta takaperin kaupunki- ja niin muodoin myös veronkanto-oikeudet. Meillä on myös kaunis koulurakennus kaupungin laidalla, tällä haavaa todellakin ainoastaan yksi ainoa rakennus, ja minä olen sen koulun opettajista toinen, toinen on Niklas Grennen, joka lienee juuri tälläkin hetkellä ahkeroimassa uuden historian parissa siellä missä minäkin haluaisin olla, kuohuvan oluen, kuumien makkaroiden ja Veran runsaiden antimien äärellä mutten ole, olen kahden linnun kanssa sillalla, mistä näkee vain kaksi vuotta vanhan koulumme päätysivun keltaisen tiiliseinän häämöttävän kaupungin länsilaidalla, siis likellä Naabin mutkaa. Tehtäväni ei kuitenkaan ole perehdyttää teitä kaupungin nuoren opinahjon värikkääseen alkutaipaleeseen, joka, jos saa sanoa, ei ole tällä hetkellä juuri muuta kuin henkitoreissaan ja matkansa päässä, menkääpä kysymään vain Fritzin kellarista, siellä niitä huumorilla väritettyjä, tuhruisia juttuja kuulee, eikä vähiten kollegani viljalti käyneestä suusta.
Jätän koulumme ja kaupungin asiat tähän ja otan tutkivan suurennuslasini alle seuraavaksi Hengeleinin maineikkaan ja ainoan lääkärin, Julius Rothmaierin.

3

Äidin osa

Olen ainoan poikani ainoa äiti ja arvatkaa vain paljonko me molemmat tästä kärsimme. Mieheni osoittautui veltoksi ja haluttomaksi jo varhaisella iällä ja minä odotin vuodet pääksytysten kunnes ikä vei minustakin voiton ja tässä sitä nyt ollaan. En ehtinyt täyttää sukuni, en liioin mieheni suvun toiveita, puhumattakaan omistani. En ehtinyt saavuttaa onnea, jonka olen nähnyt toisten vaimojen rintojen alla, en ylpeyttä, joka hehkuu heidän lantioissaan. En ole ollenkaan heidän tasollaan, en noiden homssuisten lutkien jotka ikään kuin minulle näyttääkseen tarvitsevat kahdet kärryt tullessaan puistoon ja kahdet hoitajat purkaessaan hedelmöittyneen lastinsa nenäni alle kirkumaan munkkeja ja pipariminttua. He kokoavat katraansa päivänvarjojensa alle niin kuin sirkuksessa kerätään villakoirat ja samalla tavalla ne päästävät pentunsa juoksemaan eri suuntiin niin että monien rauhallinen sunnuntai pilaantuu, he ottavat lapsensa mukaan vain näytön vuoksi, se on selvää. Minä olen nähnyt millaisella vaivalla nuo taaperot pitää ajaa takaisin kärryihin, miten kauan paksujalkaiset hoitajat saavat heidän perässään taapertaa ja houkutella pikkuriiviöitä munkeilla kotiin, nuo hoitajat säälittävät minua sillä näen heidän päällään leijuvasta mustasta savusta, että heidän tekisi mieli huutaa mutteivät he voi, sillä me kaikki kuuntelemme ja katselemme, miten lapset piiloutuvat rhododendronpensaisiin ja hoitajat lyllertävät puskien välissä varoen pilaamasta parasta ja toistaiseksi ainoaa sunnuntaikolttuaan, varoen tallomasta vieraitten varpaille, puutarhurin tekemille istutuksille, vaikka ne tänä kesänä ovatkin ellottavan turkoosin värisiä, varoen koko ajan ja sula sokeri valuu heidän paksujen, kiukkua kihisevien sormiensa välistä, ja äidit, nuo maanvaivat, heiluttelevat päivänvarjojaan vaaleanpunaisissa silkkihansikkaissaan joiden päärmeitä koristaa pitsi ja lasihelmet, ja voi miten heillä kuluu aika eivätkä he muuta tee, kuin polje puutarhurin yksivuotisia ylpeydenaiheita maan tomuksi jälleen.

Minulla on yksi poika ja olen yhden onnettoman pojan äiti, pojan joka ei kotiaan muista.

Juliusta oli niin vaikea synnyttää etten ymmärrettävistä syistä ole välittänyt tallettaa mieleeni kaikkia yksityiskohtia. Tohtorini on kertonut ettei epäterveellisiä ajatuksia pidä vaalia, että jos niin tekee ja ne päästää mielessään jylläämään liian vapaasti, eritoten tällaisen heikkoverisen naisen pääkopassa jos antaa jyllätä, ei siitä hyvä seuraa. Voi käydä että ajatukset kiinnittyvät pään sisään kuin simpukat kallioon ja alkavat näyttää yhtä rumilta ennen kuin ajavat kantajansa äkkiarvaamatta hulluuden partaalle. Kävin kerran niillä rajoilla, poikani oli tuolloin viiden, kuuden ikäinen, herkimmässä kehitysvaiheessaan. Silloin pääni teki tepposet ja olin vähällä menehtyä. Sain kahdesti ripin ja viimeisen voitelun ja hilpeäksi tekevää lääkettä ja vanhempani tulivat Murtzista saakka minut hyvästelemään ja Julius istutettiin vierelleni hänelle pitkäveteisiksi ja kieltämättä minulle piinallisen tukahduttaviksi tunneiksi. En osannut sanoa hänelle mitään viisasta, sillä en ole viisas, toivoin vain kuolemaa ja surua hänen silmiinsä, en kuollut ja hänen silmänsä pysyivät jäänsinisinä, analyyttisinä ja kylminä. Mutta en minä häntä hänen luonteenpiirteistään syytä. Syytän vanhempiani jotka eivät minua taitaneet lohduttaa saati saattaa viimeiselle matkalle kuin istuttamalla pikkupojan sängyn reunalle pitelemään keltaisista sormistani, joista kynnet olivat lohkeilleet ja lohkeilivat koko ajan lisää mitä kauemmin poikani pieni viileä käsi hikisiä, hiljalleen sinertyviä sormiani rutisti. Eikä kukaan minua auttanut, vain Jumala oli kutsuttu hätiin mutta hän ei tullut, joten lakkasin varmuuden vuoksi uskomasta. Jollei hän ollut tuloillaan siihen huoneeseen, jossa poikani pahoinpiteli kättäni, oli minun turha odottaa enää muitakaan ihmeitä. Siinä tapauksessa minun oli parannuttava itse. Vedettävä hellä varoen käteni irti poikani otteesta, käsi pois sormistani, toinen ranteen ympäriltä, rauhoitettava pulssini ja tyrkättävä hänet isäni syliin ja kysyttävä lisää valeriaanaa ja sen jälkeen verhot sivuun. Itse hoidin itseni jalkeille, ei tässä muuten enää oltaisi. Kukaan ei kiittänyt minua ihmeparantumisestani, kaikkia muita tahoja kyllä muisteltiin kädet ristissä ja toinen käsi kukkarolla ja kaikki kädet ojossa ryntäämässä halaukseen muttei minua kohti. Nyt tiedän että he yrittivät kätkeä pettymyksensä, kun en poistunut heidän luotaan niin kuin säädetty oli. Vanhempani joutuivat palaamaan tyhjin toimin takaisin Murtziin jahka olivat ensin moittineet minua elämästäni ja hulluudestani ja toipumisestani. Niin he tekivät marssiessaan ulos sakastin sivuoven kautta rippituoliin ja sitä kautta valjakon kyytiin. En sen koommin heitä enää nähnyt. Täällä minä silti olen. Pyh.

- julkaisemattoman romaanikäsikirjoituksen aloitus vuodelta 1989